MIELESSÄ MÄKI
Kyösti Pulliainen
1984

Minä käyn karjalaisten juhlissa harvoin.
Syynä on se, että useimmat juhlapuhujat,
nuo hyvää tarkoittavat ääliöt,
loukkaavat minua ja muita evakkoja verisesti.
Niin kuin nyt viimeksi tämä pääministeri Joensuussa.
Sanoi sanatarkasti siteerattuna,
että ”siirtolaiset äänestivät jaloillaan;
valittavana oli kotiseutu ja isänmaa
ja he valitsivat isänmaan”.

Voi poikapolo,
ei siinä mitään äänestetty.
Siellä oli sota.
Me tulimme sotaa pakoon,
henkemme kaupalla.
mutta niin kauan on ollut jo rauhan aika, että
mies voi tulla miehen ikään älyämättä mitä on sota.
liian raakaa, kovaa, veristä
liian aikaisin
liian paljon
liian täyttä elämää
ja pelko
kaiken yllä pelko
pelko pelko pelko

minä haluaisin muistaa syksyn ruskassa Karjalan kunnaat
utuun uivat siniset metsät
puut, kaikki niiden rungot ja runkojen läpi ja lumen
haluaisin muistaa
muistan vain vihreän verisen ikikesän
kaikensumentava vehreys, vihreys ja hiekanpöly sininen taivas
poutapilvet järvenpeilissä
heiluvaliinainen
impi itkee kaatunutta
itkemistään itkee ja
tummana pulppuaa lämmin väri
veri ja
kesäpuseron-, suikan-, maantieharmaa kuolema

väkivalta vihollinen vaino ja sota
ja pelko
kovat äänet räjähdykset
laukaus laukaus laukaus
jylinä kumu helvetin lieskat
kuumuus pöly ja pakoonjuoksu
rätinä rätinä rätätätä sekamelska hätä hätä ja tätä
koko elämä kahdesta vuodesta seitsemän ikään
ensimmäinen muistikuva,
muistiääni kova ääni
panssarivaunu maantiellä
talo heilui
koti järisi järkkyi pieni poika
maisema kuin kansanlaulu
pölyinen maantie
pakoon, pakoon pakoon
pois ja muualle
jäi pelko
ja ikävä
ikävä Siiranmäkeä,
joka otettiin pois silmien edessä
silmien edestä
maisema pois
päivästä kirkot, Kronstadt ja meri
yöstä Pietarin valot

ja sitten nämä holkerit

Esipuhe
Heikki Niemeläinen
Joskus 1980-luvulla Joensuun yliopistossa huikkasin, käytävällä ohimennen, esimiehelleni kansantaloustieteen professori Kyösti Pulliaiselle: ”Tuota ei ymmärrä edes ukko Kivennavalta”. Sanonta oli ollut käytössä sukupiirissäni ilmeisesti jonkin evakon mukana kulkeutuneena tai sitten evakkoon liitettynä. Kyösti katsoi minuun pitkään, pysähtyneesti ja sanoi: ”Olen Kivennavalta, en ukko vaan äijä.”
En ollut tiennyt tuota Kyöstistä aiemmin. Tapahtumasta virisi nyt jo vuosikymmeniä jatkunut tarinaperine kahden karjalaisen välille – Kyösti luovutetulta, minä luovuttamattomalta alueelta Karjalaa, ikäeroa 22 vuotta ja eroa senioriteetissa saman verran.
Kyösti kertoi, minä kuuntelin, omaksuin, sovelsin ja laitoin toimeksi. Tarinoita on riittänyt pitkältä kaarelta toisesta maailmansodasta lähtien; muun muassa O-ryhmän jälkeenjääneet arkistot ovat kulkeutuneet Olavi Niitamolta Kyösti kautta minulle, odottamaan siirtoaan kansallisarkistoon.
Siiranmäki kuuluu samaan sarjaan Suomen historiaa kuin Kollaa, Taipaleenjoki ja pohjoiskarjalaisille Ilomantsi. Niissä käytiin sodan kiivaimpia taisteluja, joissa suomalaiset eivät väistyneet. Kollaan ja Taipaleenjoen historiaa ei juuri ole kirjoitettu siellä asuneiden ihmisten näkökulmasta. Kollaan Punaisen talon mäki tunnetaan, mutta mitä näkivät ja kokivat Punaisen talon asukkaat?
Siiranmäen osalta tuota historiaa kerrotaan nyt ja tässä. Kyösti Pulliainen. Kertomus nojaa Kyöstin omien muistojen lisäksi hänen äitinsä Eveliinan muistiinpanoihin. Virallisen historian mukaan vihollisjoukot yrittivät läpimurtoa Seppälän talon kohdalla; asukkaiden kerronta tietää vihollispanssareiden matkanneen läpimurtoyrityksiinsä Seppälän ja Pulliaisen talon välistä. Mannerheim ja koko Suomen sodanjohto tiesi tarkoin nuo paikat, kuten käy ilmi Pulliaisen talon vieraskirjasta vuosilta 1934-1943. Vieraskirja on kuin ”Kuka kukin on” Suomen puolustusvoimien ylimmästä johdosta 1930-luvulta, ylimpänä ja viimeisenä kirjoittajana Mannerheim. Hän osasi vaientaa upseerinsa, myös vieraskirjassa.
Miksi tarina Siiranmäestä kerrotaan tässä ja nyt? Tarinoilla on oma aikansa. Aika juoksee, uudet ihmiset tulevat, vanhat vanhenevat, paine kasvaa: jos tarinaa ei kerrota tässä ja nyt, ei kenties enää koskaan. Siksi tämän tarinan aika on nyt.

Kuvassa taustalla on synnyinkotini Kivennavan Siiranmäellä. Kuva on kylän ammattivalokuvaajan Aino Sutisen ottama - ja talkoolaiset paikoilleen ja asentoihinsa asettelema. Siinä Siiranmäen kylän väkeä on sadonkorjuutalkoissa vuonna 1935 Savolaisen pellolla. Pellon ja talon välissä on tie, joka johtaa rajalle.

Talomme oli keskellä tulevaa VT-puolustuslinjaa Seppälän talon kyljessä, juuri siinä kohdassa, mistä vihollinen kymmenisen vuoden kuluttua 14. ja 15. kesäkuuta 1944 ensiksi yritti murtautua asemiimme. Taistelu oli ”koko sotamme kiivaimpia” kirjoitti Mannerheim muistelmissaan.

VT-puolustuslinjaa rakennettiin 1930-luvulla, siksi kotimme vieraskirjassa on sen ajan Suomen armeijan korkean upseeriston nimikirjoituksia. Mutta ei tämä joukko vain ohi kulkiessaan olisi nimiään raapustanut. Kyllä he tiesivät miksi Siiranmäellä olivat ja miksi juuri siihen paikkaan sellaisia linnoituksia oltiin rakentamassa. Muistan äitini kertoneen että nämä herrat olivat olleet meillä vieraisilla ja nauttineet kestityksestä, en enää muista detaljeja. Nyt ajattelen, että koska äiti oli Kanalan koulupiirin lottien perustaja ja puheenjohtaja, niin ehkäpä lotat järjestivät sotaherrojen vierailujen muonituksen.

Mannerheimin vierailu

28.5.1943 on päivä jonka tapahtumat hyvin muistan, olin silloin viimeistä päivää viisivuotias. Sotilaita siihen aikaan näki joka päivä tiellä ja pihallamme, nyt he kertoivat että Marsalkka on tulossa tänne. Äitini hoksasi että mennään pyytämään nimikirjoitus kun hän tulee autolleen joka muiden autojen edellä odotti meidän kohdalla tiellä, onhan meillä niin monien hänen upseeriensakin nimikirjoitukset. Meitä oli äiti, äidin sisko, minä, pikkusisareni ja kaksi serkkuamme. Marskia odotellessamme kuljettaja kertoi autosta jonka katto oli käännetty alas avoautoksi. Enhän minä nyt enää auton merkkiä muuten muistaisi mutta joskus otin selvää Cingiz Safiullalta: Se oli vuoden 1941 Mercedes Benz 770 Grosser Mercedes W 150 neliovinen ”Offerer Tourenwagen”.

Marsalkka tuli sitten Kokkomäkeä alas, mukanaan tusinan verran upseereita leijonia ja tähtiä kauluksissaan. Kerttu-serkku tarjosi vieraskirjaa Marskille, joka hymyili ja kätteli meitä kaikkia. Kädenpuristus jäi mieleen siksi, ettei siihen aikaan lapsia yleensä kätelty. Adjutantti avasi auton oven ja veti kirjoitusalustan, antoi kynän ja Marski kirjoitti hyvin hitaasti - tulos oli samanlainen kuin kaikki muutkin hänen nimikirjoituksensa. Kerttu kertoi myöhemmin tarjonneensa vieraskirjan tyhjä sivu auki mutta Marski kirjoitti nimensä vuorossa olevalle paikalle. Kun äiti tarjosi vieraskirjaa upseereille, yksi heistä sanoi ”Tää on niin kattava nimi että se riittää!”

Ensimmäinen evakkomatkat

Isäni vanhemmat asuivat Uudellakirkolla. Äijäni Antti ja hänen kaksi poikaansa, Juho ja Eino olivat maalareita. He urakoivat paitsi Kannaksella myös Pietarissa. Kun raja meni kiinni ja kysyntä näin väheni, he muuttivat Helsinkiin, asuivat Käpylässä ja töitä riitti kasvavassa kaupungissa. Kun tulossa oleva lama oli näyttänyt merkkinsä ja maalaustöiden kysyntä oli katkeamassa pääkaupunkiseudullakin, he muuttivat takaisin Kannakselle ja ostivat vuonna 1930 rappiotilan Siiranmäeltä. Kymmenessä vuodessa he (perheessä oli vielä äiti Kristiina (s. Reiman) ja kaksi tytärtäkin, Aino ja Lyyli) kunnostivat rakennukset ja tilan vehnää kasvavaksi ja sen ajan harvinaisuutta, sokerijuurikasta tuottavaksi. Vehnä säilöttiin aitan laareihin ja sokerijuurikas matkasi kuorma-autoissa Antrean raakasokeritehtaalle. Äitini oli Kivennavan tyttöjä, Ylentelän Pyykköjen seitsemästä veljeksestä Yrjön nuorin Eveliina-tytär. Hän oli Siiranmäen naapurikylän Kanalan koulun opettaja ja asui Seppälän talossa sisarensa Hilman kotona Pulliaisen talon naapurissa, kunnes meni naimisiin Pulliaisen Juho-pojan kanssa vuonna 1931.

Lähdimme Siiranmäeltä 10.10.1939 Sisäasiainministeriön määrättyä Kannaksen rajapitäjien vanhukset, sairaat, naiset ja lapset, ellei heitä välttämättä tarvittu kotiseudulla, evakuoitavaksi rajaseudulta jo ennen talvisodan syttymistä. Palattiin Siiranmäelle 1.11.1942 asuttuamme Kuhmoisissa, Hauholla, Tuuloksessa ja Karvialla jossa viivyimme pisimpään, yli kaksi vuotta. Isäni oli Kivennavan rajavartiostossa syksyllä 1939. Hän oli yksi Mainilan laukausten silminnäkijöistä ja kuulijoista, ja myöhemmin myös tapauksesta pidettyjen kuulustelujen pöytäkirjoissa todistajana.

Lähtö

Syksyllä 1939 Suomessa ei uskottu Neuvostoliiton hyökkäävän Suomeen vaikka Viro, Latvia ja Liettua olivat jo taipuneet. Nyt Neuvostoliitto esitti aluevaatimuksia myös Suomelle Leningradin turvallisuuteen vedoten. Saksan hyökkäys Puolaan 1. syyskuuta 1939 varmaan vaikutti myös siihen että kutsut ”ylimääräisiin harjoituksiin” toimitettiin reserviläisille 6.10.1939 alkaen.Koska neuvottelut Neuvostoliiton kanssa jatkuivat ja tilannetta ei haluttu kärjistää, naamioitiin Suomen armeijan liikekannallepano ”harjoitukseksi”. Ylimääräiset harjoitukset mahdollistivat joukkojen muodostamisen, vaikka välitöntä sodanuhkaa ei vielä virallisesti todettu. Suomen armeijan joukkojen pääosa oli valmiina Neuvostoliiton vastaisella rajalla 20. lokakuuta 1939. Myös jatkosodan alla kesäkuussa 1941 armeijan liikekannallepano toteutettiin ”ylimääräisenä harjoituksena”. Suurvalloillakaan strateginen muisti ei aina taida olla ollut ihan terävimmillään, vaikka kuka tietää - kun en ole arkistoja niin paljon kaivellut, ehkä tämä oli vain suomalaisten märkä uni..

Äitini kertoo: ”Pikaviesti liikekannallepanosta välähti kuin salama rauhallisen kylän elämään. Miehet kootaan ja lähtevät. Hevoset pitää viedä pois armeijan tarpeisiin. Kylä vajaan viiden kilometrin päässä rauhattomasta rajasta tuntuu yhtäkkiä turvattomalta. Sysimustana leviää sen ylle lokakuinen yö, kuin salaten pimeitä aikeita. Monta kirkasta valokiilaa mereltä ja jättiläiskaupungista rajan takaa leikkaa taivasta kuin vihamiehen karsas silmä kurkistellen turvattomiin tupiin, arkoihin askareisiin, tuskaisiin sydämiin. Lentokoneiden salaperäistä jyrinää rajanpinnassa, outoa kumua kuin jättiläisauralla kynnettäisiin tuota ei-kenenkään maata. Ahdistus asettui ihmismieleen.

Sinä yönä (lokakuun kuudentena) kävelimme, mieheni ja minä, talosta taloon hälyttäen hevosia kokoon. Kolkutimme suljetuille oville herätellen herkästä unestaan säikkyviä ihmisiä. Astelimme vierekkäin yönpimeitä kujasia, tuntien joka askeleella etäytyvämme toisistamme, eron kiilautuessa välillemme. Loppui samalla nuoruus ja rauha. Mies lähti Suomi-äidin suojaksi luomaan tulevaisuutta. Nainen palasi kotiin, pieneen makuuhuoneeseen missä Suomen tulevaisuus hänen sarallaan: uinuivat sametinpehmein poskin ja hymyhuulin. Millaiseen päivään heräättekään, oli yön viimeinen ankea ajatus.

Ei hevosia, ei autoja, ei miehiä koko kylässä kuin joku ikäloppu vanha ukko. Jos kenellä olisi hevonen, tarvitsisi hän sen itse. On etäämpänä autojakin, mutta niillä riittää ajoja yötä päivää. lähtijöitä on monta. Kuin ihmeen kautta onnistuin saamaan kirkonkylän majatalon auton. Siinä se seisoo pihalla. Muutama hätäinen paketti lasten lisäksi siihen sopii: lisäksi eväitä, kuiva vaatekerta kuuden kuukauden ikäiselle kuopukselle. Muut tavarat tulevat perässä siskoni kuormassa, jos tulevat. Pikkuauto odotti pihalla. Sillä oli kiire. Kädenpuristus, huiskutus hämärin silmin kotiin jääville. Auto liikahtaa. Ensimmäinen hyppy tyhjään alkaa, se huimaa.

Auto toi meidät Valkjärven asemalle. Junaa odotellessamme menimme sisälle edesmenneen sisareni miehen, Lemmetyn kahvilaan. Kolme siskontytärtä liittyi matkaseuraamme. Mehiläispesänä kiehui ainakin asemaseutu lastaten lähteviin juniin materiaalia, elollista sekä elotonta. Juna toisensa jälkeen irtautui jyskyttäen länteen kohti Viipuria. Sinne suuntautui lapsijunakin, missä kaksine lapsineni sain paikan monien muiden lapsellisten joukossa.

Viipurin asemalaiturilla ei ollut jalansijaa. Lapsia oli. Lapsia yksinään nimilaputettuina reppuineen katseessaan varhaisvanhaa, lapsia vanhempineen, lapsia hoitajineen silmissään mykkä pelko. Hyvin puettuja lapsia sekä niukoissa vaatteissaan väriseviä vilunsinisiä lapsia. Hiljaisia, arkoja, säikkyviä lapsia, suulaita, rohkeita lapsia, hermostuneita, kodittomia lapsia matkalla jonnekin. Ei kaikilla edes päämäärää: pois kaupungista, pois rajan läheisyydestä. Kotoa pois!

Illan hämärtyessä surullinen lapsijuna sukelsi Lahden kaupungin valokeilaan. Monille se oli määränpää, toisille pysähdyspaikka. Ilman matkasuunnitelmaa päätimme tarkistaa tilanteemme. Löytyi matkustajakoti ilman isäntää, vailla palveluskuntaa. Isännän oli yllättänyt YH (niin kuin ylimääräisistä harjoituksista silloin puhuttiin) ja työntekijät paniikki. Löytyi vapaa huone vähän käytetyin lakanoin. Löytyi keittiö ja hella ja kotoisesta eväspussista rippeet aterian aineksista. Kuka nyt voisikaan syödä? Lapsille kuitenkin ne maistuivat illan päätteeksi.

Kuhmoisissa asui opettajaseminaarin luokkatoverini, joka kirjeissään aina kehui olojensa loistavuutta ja pyysi käymään vierailulla. Soitin hänelle: ”Saammeko tulla? Tauko. ”Kyllä kai tänne sopisi, onhan täällä toisiakin, Helsingistä”.

Kun syyspimeänä yönä yrittää vihaisessa viimassa, lumiräntää ilmassa häkäkaasukuorma-autolla katkaista noin puolitoistasataista (kilometreissä) taivalta Lahti-Jyväskylä maantiellä, mikä oli maankulu mutkistaan ja mäistään, niin - no, sillähän mentiin. Pienten lasten kanssa sain jakaa kuskin hytin. Se oli loistotarjous, muut saivat telttamajoituksen auton lavalla. Keskellä asumatonta taivalta auto toppasi. Kesti pari tuntia ennen kuin se suvaitsi jatkaa matkaa.

Kuhmoisten piilopirtissä

Kuhmoisista löytyi meille evakoille majapaikka. ”Korkealla kallion kupeella, suojassa sateelta, turvassa tuulelta, piilossa päivälläkin korkean kuusikon keskellä, kylmää hyytävän lähteikön lähellä pieni lautamökki, kuin varta vasten pakolaisten piilopirtiksi kyhätty. Asumaton, ruma, likainen, pieni kolkko kylmä tupa. Oli pieni kamarikin tuvan perällä. Sen lukittua ovea ei saanut avata. Siellä oli jokin kuukausi sitten vietetty omaisen hautajaisia, se oli pyhä muisto.

Tuuli valitti metsän puissa pimeinä syysiltoina. Musta pimeys piiritti, verhottomista ikkunoista sisälle kurkisti, lukotonta ovea tempoili. Nukkumaan mennessä sidoin oven nuoralla ja puukangella sisäpuolelta. Kuopus sai pakkilaatikosta sängyn, muut lapset (esikoinen ja lasten kolme serkkua) nukkuivat lattialla. Keskiyöllä oli noustava polttamaan puita hellassa.

Puolen kilometrin metsätaival oli suureen taloon joka piilopirtin omisti. Sieltä ostimme maidon ja ruokatarpeet joita kaupasta ei saanut - ja polttopuut metrihalkoina joita pienentelin hellapuiksi. Myös uutisia kävin kuuntelemassa iltaisin ja joka keskiviikko tasan kello yhdeksän kuulin mieheni äänen puhelimessa. Marraskuun 29. päivän iltana puhelua ei tullut tavalliseen aikaan eikä myöhemminkään. Mutta sota tuli seuraavana aamuna.”

Jouluaattona suuren talon isäntäväki kutsui kaikki alueellaan asuvat evakot jouluaterialle ja joulukahville. Piilopirtin perhevahvuus oli jo ennen Joulua kasvanut kuudesta yhdeksään, ”vanhat” Pulliaiset olivat tulleet joksikin aikaa. Joulua tulivat viettämään myös kolme äidin hyvää ystävää. Uuden vuoden alkaessa perhevahvuus oli taas kuusi.

Piilopirtin kuvassa on ylhäällä vasemmalta Kristiina, Antti ja Lyyli Pulliainen sekä Anna-Maija Naulapää, sitten Eveliina Pulliainen lastensa Kyöstin ja Helenan kanssa, Aura Häkli ja Olga Tammela, edessä Kerttu, Betty ja Katri Lemmetty.

Uusivuosi 1940 avasi meille kamarinkin oven, äiti jatkaa kertomusta: ”Mikä ilo, iltaisin sai pestä lapset ja laittaa sänkyyn nukkumaan. Sitä hiljaisuutta! Sai istua kirjoittamaan kirjettä sinne jonnekin tai lukea lasten nukkuessa. Sai mennä nukkumaan ja herätä ketään häiritsemättä. Tunsin äkkiä tulleeni miljonääriksi.”

Olin tuohon aikaan kaksi ja puolivuotias. Muistan että tuon Joulun jälkeen ihan vieras sotilas tuli meille ja äiti sanoi että tässä on isäsi. Hän oli saanut muutaman vuorokauden loman oltuaan yli neljä kuukautta pois perheestämme. Äiti on kertonut että kuusikuukautinen sisareni hyväksyi ensiesittelyssä tuon sotasedän mutta minä en.

Moskovan rauha 13.3.1940

Äitini kertoo ”Hhuhut rauhasta alkoivat ilmestyä kuin pälvet keväiselle mäenrinteelle, laajeten päivä päivältä. Nimet Kollaa, Suomussalmi, Summa kirjoitettiin talven hankiin ja aikakirjoihin lähtemättömästi. Ne antoivat toivolle elintilaa. Moskovan rauhan raskaiden ehtojen rauta-aitaan löi siipensä koti-ikävän arka lintu pudoten kuolleena maahan.

Omaan kotiimme Siiranmäelle ei ollut mahdollista mennä takaisin vaikka se oli säilynyt ehjänä. Isä oli kotiutettu, kiertelimme Keski-Suomessa nelisen kuukautta työtä hakien ja väliaikaista asumista etsien. Vanhemmat seurasivat lehdistä opettajien sijoituksia, olihan niitäkin evakkojen joukossa paljon. Jännitystä riitti, milloin oma nimi olisi paperille präntättynä, missä olisi se pieni herttainen koti? Valkeni sekin päivä, Karvian Tuulenkylän koululla oli tarjolla opettajan virka. Neljäs hyppy tyhjään alkoi. Tietosanakirja kertoi Karviasta vain: ”Kunta Pohj. Satakunnassa, Turun ja Porin läänin pohjoisrajalla, 461,4 km², 5,384 as. Varavankila.” Matkalla Karviaan yövyimme Haapamäellä ja sieltä junalla Parkanoon ja autokyydissä edelleen. Parikymmentä kilometriä ja kaksi miestä tiellä pysäyttää auton: ”Onko täällä opettaja Pulliainen?” Tulimme Tuulenkylään 1.8.1940.”

Lukuvuosi 40 - 41 sujui hyvin outoon ympäristöön totuttautumisessa, äiti piti supistetun koulun alakoulua, isä ja me lapset hoidimme hyvin suurta kasvimaata, lehmää ja vasikkaa, pidimme huolta polttopuista, siivosimme. Vietimme hyvin tavallista sen ajan opettajaperheen arkea. Kun isä kävi jossain kauempana, istuimme luokassa omassa pulpetissamme. Vaikka oli välirauha, sota oli kuitenkin koko ajan läsnä, muistoissa, vanhempien ihmisten puheissa, ja evakkojen koti-ikävässä ja kotiinpaluun toiveissa.

Äiti kertoo: ”Herkästi nukkuessani uneksin lähettipojasta, joka seisoo vierelläni heilutellen ruskeata kirjekuorta kädessään. Uni ei ollutkaan unta. Se jatkui aukaistuani silmäni. Siinä hän seisoo, lähettipoika hikiotsin hetken tärkeys pojansilmässään. Lähtökäsky oli lapsen kädessä. Ei tämä lähtö tullut salamana kuten syksyllä -39. Keskikesän kirkasta taivasta oli jo pitkän aikaa pimentänyt Liikekannallepanon uhkaava pilvi. Karjalan takaisinvaltauksesta huhuttiin. Pakon edessä ei ollut valinnanvaraa. Kodin oli annettava oma pieni elävä panoksensa taas, suurten pelatessa arpapeliään suurilla panoksilla.

LKP oli ollut todellisuutta jo viikon verran. Paikkakunnan miehet oli jo koottu keskuksiinsa ja lähteneet marssilauluja hoilaten Karjalaa valtaamaan. Isä vielä odotti tarvittavia papereitaan

Varavankila

Karvian miesten kohtalon paikka oli Taipaleenjoki Metsäpirtissä, Karjalan kannaksella. Miehiä oli jo ehditty koota komppanioihin, jopa pakata juniin, ennen isän ilmaantumista kokoontumispisteeseen Kankaanpäähän. Ennen kun hän ehti ilmoittautua Karvian miesten joukon jatkoksi, äkkäsi luutnantti L. hänet. Saatuaan tietää sotilasarvoksi vääpelin, loihe lausumaan: ”Minut on määrätty Karvian Varavankilaan perustettavan sotavankileirin päälliköksi. Haluatteko tulla vääpelikseni?” ”Miksi en haluaisi, perheeni asuu 7 kilometrin päässä paikasta.” ”Hankkikaa minulle niin ja niin monta aliupseeria ja niin ja niin monta miestä, tietysti etupäässä karvialaisia - ja ilmoittautukaa!” Olimme iloisia ettei isän tarvinnut lähteä Taipaleenjoelle. Samoin iloitsivat ne paikkakuntalaiset joiden isät tai pojat hän onnistui saamaan joukkoonsa. Kotiseudulle jääneet tiesivät, ettei heitä uhannut välitön vaara. Iloaan he osoittivat tuomalla meille, kuka jauhoja, kuka lihaa, voita, kananmunia. Kotona lomalla käytyään oli mukana tuliaispaketti vääpelille.

Kiirettä arjessa

Karjalan takaisinvaltaus oli todellisuutta. Kivennavallekin oli jo paljon palanneita. Meidän oli määrä lähteä syksyllä -42. Sitä varten koulun yhden hehtaarin tontti käytettiin tarkkaan viljan ja perunan kasvattamiseen, että olisi Karjalaan viemistä. Niin tarkkaan maa käytettiin, että lehmät oli liekattu laitumen puutteessa jonnekin pientareille. Karjalaan paluuta varten oli oman vastapoikineen lehmän lisäksi ostettu toinenkin vastapoikinut.

Kun elokuun lopulla aloitin alakoulun, oli päiväjärjestys seuraavanlainen: Ennen koulun alkua oli lehmien lypsy, maitomäärä yli 40 litraa, maidon separointi, vasikkain ja lehmien juotto, possun syöttö, lehmien liekaus, lasten aamupala, pukeminen, huoneiden siivous, aamiaisvalmistelut siihen vaiheeseen että aamiaistunnilla sai nopeasti ruuan valmiiksi. Sitten alkoi koulu, siis yhdeksältä. Kahden tunnin kuluttua oli aamiaistunti (20 minuuttia sen aikaisen koulujärjestyksen mukaan). Silloin oli ehdittävä kypsentää ruoka syöttää lapset, syödä itse ja siivota jäljet. Tiskit jäivät illaksi.

Kello 12 oli otettava kymmenisen minuutin välitunti jotta opettaja ehti suojapukuun ja lypsämään lehmät, juottamaan vasikat, syöttämään possun, separoimaan maidot ja liekaamaan lehmät uuteen paikkaan. Sitten kipinkapin koulua pitämään. Kun koulu loppui kello kahdelta, alkoi kierros uudelleen: ruuan laitto, lasten ruokailu. lehmien, vasikoiden, porsaiden syöttö, lehmien lypsy ja tuonti navettaan, maidon hoito. Illalla astiainpesun lisäksi: kirnuamiset, leipomiset, pyykinpesu, vaatteiden ehjentely, neulomiset, siivoukset, lattianpesut, kaupassakäynti kuuden kilometrin päässä, saunanlämmitys, saunominen, puunkanto ja paljon muuta. Syksyllä marjassa, sienessä käymiset, säilöntä, kasvitarhan ja kaalimaan hoito ja paljon, paljon muuta.

Tässä vaiheessa joku naapuri keksi että opettajan pitäisi ottaa musikka, sotavanki apulaiseksi. En pitänyt ajatuksesta, mutta kun ei muutakaan apua ollut tarjolla, suostuin. Nuori vanki, nimeltään Korpunov, oli siisti, osasi aika hyvin suomea, oli hyvin kohtelias: ”Kyllä rouva”, ”Olkaa hyvä rouva”, ei ollut korupuhetta vaan kohteliaasti lausuttuja arkisia sanoja. Toinen lehmäni pelkäsi miestä, tämä kyllä iski liekapaalut mutta meni kauas jotta sain tuotua lehmäni syömään. Vasikat ja possut eivät pelänneet, suostuivat hänen ruokittaviksi. Vähitellen opetin hänelle yhtä ja toista työtä. Hän haki perunat maasta, huuhteli kiehumaan, kuori perunat, oppi kattamaan pöydän, separeeraamaan maidon ja kirnuamaan. Siivouksessa teki raskaat työt. Meillä kasvoi tavattoman hyvää perunaa, Korpunov teki meille myös kilokaupalla hienon hienoja valkeita perunajauhoja Karjalaankin vietäväksi ”

Korpunov oli päivät talon töissä pellolla ja pihalla, hän neuvoi miten me lapset voimme auttaa niissä hommissa ja se oli oikein hauskaa ja varsin hyödyllistä oppia jolla oli käyttöä myöhemminkin. Samalla hän oli lastenvahtina ja seurana. Illalla tuli vankilan vartija, joka asui koulun tontilla pienessä mökissä. Hän oli saanut erikoisluvan olla yöt kotona koska hänellä oli neljä pientä lasta. Hän lukitsi Korpunovin pesutuvasta tehtyyn vankikoppiin yöksi, aamulla töihin lähtiessään tuli ja avasi oven ja Korpunov pääsi meitä auttamaan.”

Me lapset olimme muutaman kuukauden ajan arkipäivisin aamusta iltaan Korpunovin kanssa eri hommissa. Ne päivät antoivat meille alle kouluikäisille lapsille myös melkoisen paketin kansainvälisyyskasvatusta ja -ymmärrystä siitä huolimatta että oli sotatila. Korpunov kertoi meille myös itsestään, perheestään ja oloista kotimaassaan. Ehkä tästä ajasta johtuu, etten ole koskaan tuntenut ryssänvihaa vaikka olen evakko. Tästä kiitän Korpunovia, jonka myöhemmistä vaiheista en ole tietoinen, ehkä se oli vangiksi jääneiden palautuksen jälkeen se yleinen rankka ratkaisu. Rauha hänen sielulleen, oli niin tai toisin, on siitä jo niin kauan aikaa.

Äiti kertoo:” Syksyllä -42 oli vuorossa sadonkorjuu. Heinät oli jo korjattu ja paalutettu. Leirillä oli naisvankejakin noin kaksisataa. Heissä oli koulunkäyneitä, lääkäreitä, sairaanhoitajia ja muita ammattilaisia. Heistä tuli reipas sadonkorjuuryhmä kauniine pukuineen, jokaisella oli musta tai tumma hame ja valkea pusero, värikkäät huivit päässä, koristeita puvussa. Sirpit olalla he tulivat iloisina ja työ sujui, työ oli se kieli mitä kaikki osasimme. Viljat niitettiin ja perunat kaivettiin ja kannettiin kellarin laareihin kun säkit loppuivat. Suomea puhuva Martta-tyttö oli tullut ruuanlaittajaksi. Pesutuvan muuripata pestiin puhtaaksi, siinä keitettiin kesäkeittoa oman maan kasvusta, perunoista, kaalista, porkkanoista, herneistä ja maitoa liemeksi, juotavaksikin talkooväelle. Pihalle pystytettiin laudoista pitkät pöydät. Voipaperilla verhottiin. Ruokailuvälineitä oli tuotu leiriltä omiemme lisäksi eikä ruoka kesken loppunut. Kaikki olivat tyytyväisiä. Korpunov oli emäntä-Martan apulaisena. Hän oli oppinut käteväksi keittiötöissä. Koko tilaisuus oli kuin kummallinen idylli sodan keskellä.”

Korpunov veisti minulle puusta leikkiauton, sen muistan. Tuulenkylän portailta otetun kuvan autot ovat tuskin kaupasta ostetut, luultavasti isän tuomat vankileirin puuseppien työpajassaan tekemät. Me lapset emme räplää älypuhelinta vaikka siltä näyttää, käsissämme taitavat olla autojen vetohihnat.

Koulu puolustuslinjalla 1942 - 1944

Äiti jatkaa:” Viestit vierivät etelästä pohjoiseen: ”Viipurin linnan tornissa liehuu taas Suomen sinivalkoinen!” Kivennapakin on taas meidän. Tuli virallinen kysely: ”Kuka haluaa palata entisiin virkoihinsa?” Tietysti halusin. Olisin lähtenyt vasta sodan loputtua, mutta kyselyssä ei sanottu aikaa ja kun lupaus oli annettu, ei voinut perääntyä.

Kotimatkamme alkoi marraskuussa 1942. Junalla tultiin tutulle Raivolan asemalle. Tuli kunnanesikunnan auto kuljettajineen ja apumiehineen. Lastasivat lavalle lehmät, huonekalut, viljat ja tavaralaatikot. Satoi. Tultiin Kivennavan kirkonkylään. Ei kirkkoa, ei kirkonkylää, muutama parakki vain, joku korsu ja aloitettu uudisrakennus. Mutta sydän sykähteli kummasti tuttuja teitä kulkiessa. Oli kuin vasta eilen olisi lähdetty, tänään takaisin palattu. Mutta poltetut kylät, rikkaruohoiset vesoittuneet pellot sen kertoivat, että oli viivytty poissa kolme vuotta.

Kotikylä oli säilynyt ehjänä mutta miinat ja räjähtävät ammukset vaanivat jokaisella askelella, ja desanttivaara oli todellisuutta. Lapsia oli varoitettava ja valvottava nurkista ja heinikoista. Kanalan kansakoulu oli palanut, koulu oli otettava kotiimme, näin säilyimme sotilasmajoituksesta. Mutta sotilaita oli joka puolella.

Kotimme pirtti oli 7 metriä x 7 metriä, pulpetit ja muu kalusto saatiin Kanta-Suomessa romutetuista vuosisadanvaihteen kouluirtaimistoista. Pulpeteissa oli tilaa, kolme mahtui hyvin, neljäskin olisi tarpeen tullen mahtunut. Oppilaita oli 40, kaikille ei silti riittänyt paikkaa pulpeteissa, tuvan penkeillä osa istui ja pakkilaatikoilla pitivät kirjoja, kirjoittivat ja piirsivät. Ikkunan peitoksi maantien suunnalla asetettiin musta pahvi, se palveli tauluna ja jos ei tila riittänyt kirjoitettiin liidulla seinään.

Vuoden kuluttua kaikki muuttui. Lahjapulpetit romutettiin, uudet tuliterät pulpetit, kalustokaapit havaintovälineineen, kirjastot, ompelukoneet, veistokalusto ja paljon muutakin. Harmonikin olisi saatu, opettaja ei huolinut sitä tähän ahtauteen. Uusi koulu, jonka perustuksia vasta kaivettiin, valmistuisi vuoden päästä.

Koulun piha, tavallisen talon pihamaa, oli riittämätön neljänkymmenen lapsen leikkikentäksi, mutta puolustuslinja oli apuna. Rakennuksen neljällä nurkalla oleviin miehistöbunkkereihin ja konekivääripesäkkeisiin ei ollut lupa mennä. Vasta vaaran uhatessa lapset saivat niissä suojan. Yhdyshauta, joka kulki navettarakennuksen halki, soi jännittäviä piilopaikkoja välitunnilla. Haudan toisella puolella saunan takana pellolla olivat hyökkäysvaunuesteet, pari metriä korkeat kivijärkäleet määrätyn välimatkan päässä toisistaan upotettuna betonialustoilleen. Nämä tarjosivat mielenkiintoisia kohteita oppilaiden yllättäville maastoleikeille. Taaimmaisina olivat piikkilankaesteet joita ei voinut ylittää muista kuin luvallisista kohteista.

Ihana lapsuus, joka loihtii sodan surmanloukuista kiehtovan leikkipaikan - samalla hirveä lapsuus, jolle kukkanurmien, niittyjen ja leikkikenttien sijasta tarjoutuu puolustuslinja ansoineen.

Usein oli asiaa Kirkonkylään. Sieltä oli haettava ne monet luvat ja lisenssit, kuten myynti- tai ostoluvat eläimille, väkirehuille, lannoitteille, jauhatusluvat viljoille, elintarvike- ja vaatetuskortit ihmisille, palkat, korvaukset ja monet muut luvat ja tarpeelliset asiakirjat. 14 kilometriä taittui keveästi pyörällä kesäisin mutta talvella piti turvautua armeijan apuun. Kerran kirkolta tullessa lasten kanssa pysäytin armeijan auton. Kun oltiin tapamme mukaan kiipeämässä lavalle, kuljettaja huusi ”Ei, ei, tulkaa tänne koppiin.” Mietin matkalla miksemme saaneet mennä lavalle niin kuin monesti ennen. En olisi ollut todellinen nainen, ellen olisi tilaisuuden tullen vilkaissut takaikkunasta lavalle. En usko unohtavani koskaan näkyä. Lavalla oli havupaareilla joukko nuoria sotilaita matkalla KEKK:iin ja edelleen niiden luo, joille he olivat rakkaimmat. Tultuamme kotiin pieni Helena hyppeli liverrellen kuin västäräkki mutta vakavasti astelevan Kyöstin posket olivat palttinankalpeat. Olin varma että hän oli myös vilkaissut lavalle.”

Toisen kerran oltiin pyörällä matkalla kirkolle Tiemäen linjasuoraa kilometriä alas Ripatinnotkoon, jalka jarrulla. Perässämme ajoi ranskalaisvalmisteinen auto jolla oli kaksi kertaa niin pitkä lava kuin tavallisissa autoissa. Nyt auto oli jo rinnallamme ja poljin hitaasti eteenpäin. Auto kääntyi tienristeyksessä vasemmalle. Kun lavalla ei ollut niveltä, niin se seurasi suoraan etuosaa ja pyyhkäisi tieltä pois kolme ihmistä ja polkupyörän. Jos oja olisi ollut matala, olisin ohjannut pyörän ojan pohjalle lapsilasteineen. Oja oli yli kaksi metriä syvä ja kovat penkereet. Pudotin jalkani maahan ja seisoin pyörä jalkojen välissä. Tartuin entistä lujemmin ohjaustangon sarvikkoon ja lapsille hymyillen kallistin pyörän melkein vaakatasoon tyhjän päälle ojan yli kallistaen vartaloni yläosaa saman verran. Lapset eivät pelästyneet uutta asentoaan vaan tarttuivat entistä tiukemmin kiinnipitopaikoistaan ja kallistuivat pyörän mukana kauas ojan yli tyhjiöön. Silmänräpäys ja tilanne oli ohi. Auto kulki jo kaukana eivätkä siinä olijat tienneet tästä mitään. Sen sijaan tienristeyksessä seisova sotapoliisi oli jähmettynyt kuvapatsaaksi sen kauhusekunnin aikana minkä olimme auton lavan alla. Hän näki kaiken, muttei ehtinyt mitään tehdä. En pystynyt hetkeen tekemään mitään. Sotapoliisi virkosi ja talutti pyörää saatellen meitä kunnes tunsin taas jaksavani.

Mietin kotiin ajaessani mitähän näistä lapsista tulee kun heiltä on viety lapsuus. Äskeisessäkin tilanteessa he käyttäytyivät toisin kuin lapsilta odotetaan - ei itkua, ei pelkoa, ei pientä äännähdystäkään, eikä kukaan heille tätä neuvonut ei käskenyt. He ottivat tilanteen omiin käsiinsä. Näin he ovat tehneet joka tilanteessa, oli sitten turma tai hurma kysymyksessä. Ja tilanteita, niitä näille lapsille on jo riittänyt. On verratonta olla sellaisten lapsien äitinä.

Koulun lopetus

Sit miu pittää laatii siint koi myö meinattu saaha sitä kouluu loppumaa. Se ol´ supistettu koulu, syksyl ja kevväil olliit alakoululaist ensin ja sit vast alko oikia koulu. Opetussuunnitelma mukkaa ois kymmenes päivä kesäkuut olt tutkontopäivä. Silloha myö oltii jo mänös Punnukse asemal viimistä kertaa. Kaks viikkoo enne sitä kesäoffensiivii se talvine hyrynhsysy vaihto yön päiväks, tul iha keskel päivää lounaikan hyrisemmää. ja ampu jollai asseella allaala konneestaa jot tuva seinät rapisiit. Vällii sattu kons kehenkii jos ei kerinneet peittoo. Ens kerra ko tul iha mein tietämäti, myö oltii vältunnil mänös, mut ko se allaittai les ja meil ol ump´piha, joka puolel rakennuksii, ni se anto sellase kaijeen jot ol´korvat lyyvä lukkuu. Myö seisahuttii porstuvaa ja kuunneltii ko ulkoseinät rapisiit kuulist. A sit otettii opiksemma. Ei se senperäst meitä yllättänt.

Soitin tarkastajal jot tullooks siint kui suur synt, jos mie lopetan tään koulunpijon. Hää anto luvan.

Siiranmäki 9.6.1944

Heräsin klo 7:00 ankaraan jyrähdykseen, se lennätti kaikki ovet ja ikkunat auki. Urkutykki, hehtaaritykki oli muutaman kerran lähettänyt lämpimät terveisensä etulinjasta samanlaisin seurauksin. Silmätessäni ikkunasta idän taivaalle jähmetyin paikoilleni. Kuin muuttolintuparvi ovat teräslinnut siivittäneet koko taivaan laen uusien sukeltaessa näköpiiriin horisontista. Lukea ei niitä taitanut (joku uskalias oli laskenut määräksi yli 75 konetta). Kun vilkaisin makuuhuoneeseen, seisoivat lapset kauhun laajentamin silmin takanani. Sieppasin peiton sängystä ja molemmat lapset kainalooni juosten miehistöbunkkeriin talon nurkalla. Se oli ollut jo toista viikkoa turvapaikkana teräslintujen tulittaessa rauhallisia asukkaita arkiaskareissaan. Sinne alakoululaisetkin kipaisivat kesken tunnin tavan takaa suojaan.

Ulvonta ja kohina kuin suuren meren pauhu yltyi yläilmoissa korviahuumaavaksi. Silloin tällöin erottui valtava jymähdys pommin pudotessa kohteeseensa. Viiden kilometrin päässä iitee jyrisi vastaan. Asuinrakennuksemme nurkalla olevassa vajassa oli ammusvarasto. Kuumeisella kiireellä sieltä alettiin sijoittaa konekiväärejä keskeneräisiin pesäkkeisiin.

En uskaltanut lasten kanssa jäädä makuuhuoneeseemme seuraavaksi yöksi. Korsun alalaverille vein makuuvaatteita. Lapset nukkuivat, ihana lapsuus joka luottaa täydellisesti äitiin ja nukkuu sodan melskeessäkin. Ajatukseni kiersivät samaa kehää. Kestääkö etulinja? (se oli murtunut jo vuorokausi sitten). Kestääkö tämäbunkkeri? (se sai täysosuman seuraavana yönä). Tuleeko tästä taas lähtö? Minne ja miten? Yksi polkupyörä on käytettävissä. Mitä siihen sopii? Taasko on jätettävä täysi koti? Mitä syömme pitkällä matkallamme? Minne asti jaksamme?

Lähtö 10.6.1944

Aamulla eilinen näytelmä jatkui. Pellonlaitaan sijoitettu kaukotykki ulvahti aika ajoiin lämpöiset terveisensä rajan tuolle puolen. Silloin oli muistettava avata suu, etteivät korvat menisi lukkoon. Olikohan lapsilla nälkä, ei ollut tilaisuutta ruuanlaittoon.

Puolenpäivän aikaan isä tuli tavanmukaiselle sunnuntailomalleen. Hän tuli 60 kilometrin päästä kuorma-autolla Raivolaan ja meni ostamaan matkalippua Kivennavalle Raivolan asemalta. ”Ei sinne myydä - siellä on sota.” Autoja oli vain ammus- tai sotilaslastissa. Ammuskuorman päällä hän pääsi - lentokoneet kaartelivat yläpuolella.

Huomenna lähdemme ennen kun yölevolleen vetäytyneet teräslinnut heräävät. Satoi, lapsia nukutti. Puolustajat vetäytyivät parhaillaan seuraaviin asemiin. Vihollinen marssi noin 10 kilometrin päässä. Sotajohto sen tiesi ja tiedotti. Tuttu oman kylän poika käy illan hämärtyessä talo talolta kolkko viesti huulillaan: ”Teidän pitää tänä yönä siirtyä kauemmas puolustuslinjalta!” Nyt se oli sanottu, mutta viestintuoja seisoi tuskaisena silmäten julmien sanojensa kaikua. ”Aamulla ajattelimmekin lähteä!” sanoimme. ”Ei ole aikaa aamuun. Tunnin kuluessa on lähdettävä!” Kello oli kahdeksan illalla.”

Me lapset surimme kun ei saatu kissojamme mukaan. Yksi aikuinen lohdutti meitä: ”Ei kissoilla ole hätää, kyllä ne ruokaa löytävät, ruumiitakin riittää.”

Aiti jatkaa: ”Meillä, miehelläni ja minulla oli polkupyörät. Kumpaankin istutettiin lapsi matkalaukkujen päälle. Satoi hiljaa. Naapuri juoksi lämmin saali käsivarrella. ”Kuopuksesi kastuu sateessa ja sairastuu, kiedo tämä ympärille, tässä on leipää ja piirakkaa evääksi, ties milloin saatte ruokaa!” ”Kiitos” sain sanottua. Edessä on maantie, loputon. Siihen elävään virtaan soluttaudumme, ei ole enää yksilöitä. On kuin yksi suuri olento, joka vaikeasti haavoittuneena - sydämeen satutettuna yrittää vetää vammaisia jälkeläisiään suojaan. Tärkeintä on ehdinkö pois vaaran tieltä. Kaikki mitä omisti, koti, pelto ja isänmaa, sydämessä painoi askeleen verkaiseksi.

”Opettaja, tulkaa tänne kuorman päälle” huusi naapurikyläläinen. Auto pysähtyi tuokioksi ja vahvat kädet vetävät täyspakkauksessa olevat pyörät, lapset ja aikuiset huimaavan korkealle, puhelinlankojen tasalle ulottuvan kuorman huipulle. Niin taittui 20 kilometrin taival Pihlaisiin kuin leikiten. Kylän opettajan Maija Vaijan luona saimme yöpyä. Ennen auringonnousua oli jatkettava. Saimme myöhemmin kuulla että se bunkkeri, missä olimme aikoneet viime yön yöpyä, sai sinä yönä täysosuman, kukaan ei pelastunut.

Lähtiessämme Maija Vaija ojensi ison höyhentyynynsä Kuopuksen alle. Hyvästellessämme en aavistanut ystävääni viimeisen kerran nyt näkeväni. Kolmekymmentä kilometriä oli tultu, parinkymmenen päässä oli tavoite, Punnuksen asema. Naapurikylän tuntematon mies ajoi kuorma-autollaan menosuuntaan. Meidät nähtyään pysähtyi. Lava oli melko tyhjä, sinne pääsimme pyörinemme. Auton lava tuntui turvattomalta kun taivaalla kaiken aikaa lenteli rautapääskysiä. Olisi ollut mukavampi kulkea pienillä polkupyörillä ja vaaran uhatessa puikahtaa metsään. Mutta matka sujui nopeasti ja puoleltapäivin oltiin asemalla. Isän viikonloppuloma päättyi, olimme iloisia että hänellä oli näin paljon aikaa, saattaa meidät rautatien tuntumaan.

Junaa odotettiin yön yli, puoliltapäivin se tuli ja saatiin lastattua Punnuksen, Viipurin ja Kouvolan kautta tulimme Mäntyharjulle. Siellä olivat järjestöt keittäneet evakoille lihakeittoa. Kenttäkeittiössä keitetty kentällä syötiin. Nyt oli tiistai, viimeksi oli syöty lämmintä ruokaa kotona torstaina. Viiden päivän kuluttua lihakeitto maistui niin että esikoinenkin, joka ei ollut lihakeiton ystävä, kysyi: ”Äiti mitä keittoa tämä on? Tämä on niiiiiin hyvää! Saako tätä lisää?”- Tultiin Otavaan, junamatkamme päähän. Majatalossa ei ollut sijaa, eräs perhe antoi oman vuoteensa väsyneille, nukkuivat itse keittiön lattialla ja aitassa.

Aamulla saimme kuulla että Puulavettä pitkin pääsee jonnekin määränpäähän. ”Kauanko laivamatka kestää, onko sinne pitkä matka?” kysyttiin savolaisilta laivamiehiltä. ”Kukapa tuota lienöö arvanna matkoo mitata vetelän vein peällä. Tunnin, toesen ku istutta ni kae johonnii jouvutta”. Salmesta salmeen, selältä selälle kului yli kuusi tuntia, sitten laiva pysähtyi rantaveteen kymmenien metrien päähän laiturista ja rannasta. ”Tähänkö jäämme? Saammeko nousta pois laivasta?” kyselivät väsyneet matkustajat. Kukaan ei vastaa. Rehvakkaat savolaisisännät istuivat piippuaan poltellen, syljeskellen sekä kompiaan lasketellen vartavasten tulleina katselemaan ja arvioimaan tämänpäiväistä erikoislastia.

Tunnin, puolentoista tyhjän tölläilyn jälkeen ilman eri komentoa alkoivat jotkut riisua kenkiään ja nostella helmojaan kahlatakseen kuiville. Minäkin sain molemmat lapseni rantaan. Kaikkia ei tähän laskettu - jotkut jäivät laivaan jatkamaan.

Tuli rempseä renki hevosineen kärryineen, niihin lastasi matkalaukut ja nyytit. Kevyt kuorma siitä sukeutui. Pienemmät lapset pääsivät kuorman päälle. Jo näkyi suuri kartano, siellä pitkän pöydän päässä talon nuori kaunis tytär ammensi padasta lautasille höyryävää lihakeittoa. Jo toinen lämmin ateria tällä viikolla. Sitten ehtoisa emäntä levitti laajan pirtin paljaalle lattialle hamppulakanoita. Omia myttyjä pään alle - ja uni tuli kysymättä. Talo oli kuuluisa Kuitula, suurten tilusten, tehtaiden ja laivojen omistajan patruuna Kuitulan valtakuntaa.”

Siiranmäkeä oli linnoitettu

Kapteeni Kiiskisen korsu sijaitsee linnoituskartan vasemman laidan tieristeyksessä, risteyksestä kaakkoon. Siinä on punainen vaakasuuntainen suorakaide joka armeijan kartoissa kertoo että siinä on tykistön osuman kestävä miehistökorsu. Vanhalan talo ja tiet näkyvät kummassakin kuvassa.

Evakkomatkamme alettua Siiranmäelläkin tapahtui

Neuvostoliitto teki useita tunnusteluhyökkäyksiä VT-linjaa vastaan 13.6. Venäläiset hyökkäsivät 14.6. Siiranmäelle Seppälän ja Pulliaisen talojen (ne näkyvät yllä olevassa kartassa) välistä 30 panssarin tuella, valtasivat 300 metriä syvän 600 metriä leveän alueen. Suomalaisten vastahyökkäys palautti aseman suomalaisille. Venäläiset tulivat illalla uudelleen ja saivat mäelle 14 panssarivaunua. Suurimman osan niistä suomalaiset tuhosivat heti ja yöllä loputkin vaunut. Tämän jälkeen hyökkäykset ja vastahyökkäykset jatkuivat pitkin yötä. Aamulla 15.6 klo 6.15 tulivalmistelun jälkeen alkoi vihollisen jalkaväen hyökkäys. Päivällä tuli mukaan veres vihollisdivisioona, suomalaiset valmistelivat tykistöllä tulevaa voimakasta 12 pommikoneen hyökkäystä vihollisen asemiin. Kello 14.15 venäläiset toivat lisää joukkoja Siiranmäen laelle, suomalaiset onnistuivat vastahyökkäyksessä. Venäläiset hyökkäsivät sen jälkeen takaisin mäen laelle. Taistelujen viimeisenä päivänä 16.6. suomalaiset ryhmittivät joukkonsa uudelleen. Rykmentti oli väsynyt, venäläisetkin olivat rauhallisia. Illalla kello 23.00 suomalaiset saivat vetäytymiskäskyn. VT-linja oli murtunut Kuuterselässä. Vihollinen alkoi edetä kohti Viipuria, suomalaiset vetäytyivät Kivennavalta ankarasti taistellen kohti Viipuri - Kuparsaari - Taipale linjaa.

Marsalkka Mannerheim kirjoittaa muistelmiensa II osassa (s.443): ”14. ja 15. kesäkuuta käytiin Siiranmäen tukikohdan luona taistelu, joka oli koko sotamme kiivaimpia. Jos rintama olisi täällä antanut myöten, olisi paitsi III armeijakunnan perääntymistä Vuoksen yli myös kenraaliluutnantti Oeschille uskotun vaikean tehtävän suoritus joutunut uhatuksi.”

Evakkomatkamme jatkuu

Äiti jatkaa: ”Yön nukuttuamme matkalaiset jaettiin eri taloihin, muutama Kuitulan kansakoululle. Koulukin oli patruunan niminen, eikä varmaan syyttä. Sinne minäkin pääsin lapsineni erään toisen opettajaperheen kanssa - koulukeittolan asukkaiksi. Toiset asuivat luokkahuoneissa.

Jatkuvasti satoi. Emme saaneet käyttää koulun puita ostamallakaan. Märästä metsästä kiskoimme risuja ja käpyjä joita kuivatellen saimme palamaan kun ruokaa valmistettiin, mikäli valmistettiin kun ei ollut vielä elintarvikekorttejakaan - kotona oltiin omavaraistaloudessa. Ne oli haettava 25 kilometrin takaa kirkonkylästä. Kuka hakisi? Kuka hoitaisi lapsia sillä aikaa. Matkaa lähimpään kauppaan oli 10 kilometriä. Paikallinen väestö ei myynyt mitään. Eräästä suuresta talosta sain ostaa leipää ja maitoa, kun selitin, ettei vielä oltu ehditty hakea elintarvikekortteja. Sisareni 13 vuotias kasvattipoika onki järvestä kaloja särpimeksi. Kukaan ei myynyt edes perunoita.

Koulun nurkalla oli pieni mökki, siinä asui vanha, vanha vaimo joka kuokalla pehmensi kivikkoa perunamaakseen. Eräänä aamuna hän tuli koululle esiliinassaan muutamia itäneitä perunoita. ”Nämä jäivät tähteeksi kun istutin perunoita. En jaksa enää kuokkia maata näille. Ovathan nämä jo itäneitä, mutta jos.. teillä kun on lapsiakin.” Ilonkyynelin kiitin häntä, hyvin maistuivat rakkauden lahjaksi saadut itäneet perunat.

Punnuksen asemalla lähtöhötäkässä kadonnut matkalaukku löytyi kuukauden kuluttua. Eri ihmistenvälityksellä viesti vieri ja laukku palasi omistajalleen. Se oli Joulun arvoinen päivä. Laukussa oli pyyheliinoja, saimme pyyhkiä kasvomme, kätemmekin. Siellä oli alusvaatteita. Ainoa vaatekerta oli niin pinttynyt, että entisen eukon viisiin emme tienneet ”mikä oli aita, mikä paita”. Aarreaitassamme oli sukkiakin, emme vaan raskineet niitä kesällä jalkoihin vetää. Sieltä löytyi värillisiä pumpulilankoja mistä tuotapikaa virkkasin lapsille hauskat hellepuvut - lämmin kesäkin oli kerinnyt tulla. Itselleni ompelin kevyen kesäpuvun käsin. Nyt olimme taas kerran iloisia ja kiitollisia.

Monet sukulaiset ja hyvät ystävät olivat asettuneet Kangasniemelle.Päätin lähteä sinne koska en ollut saanut yhteyttä mieheeni, en kotiväkeeni. Istuimme koko päivän tienvarressa, tavarat oli kasattu koulun portinpieleen tienvarteen. Autot näkivät myttymme jo kaukaa ja ajoivat ohi. Kaikilla oli liikakuormitusta, olipa linja-, kuorma-, tai henkilöauto. Nukuttiin seuraava yö entisessä paikassa ja aamulla oli parempi onni, päästiin kyytiin ja Kangasniemen kirkonkylään.

Matkailijakoti tarjosi ensimmäisten viikkojen suojan, saimme huoneen keittomahdollisuudella ja hyvin halpaan hintaan, murto-osa normaalista. Muistan äidin sanoneen jollekin että ihmisillä on joskus suhteellisuudentaju, eivät ota sitä mitä ei olekaan.

Opettajien lopullinen sijoitus viivästyi päivästä ja viikosta toiseen. Kysyessäni minulle tarjottiin paikkaa Urjalan Kehroon, ilmeni että se oli väärä tieto, kun monien hankaluuksien jälkeen muutaman vuorokauden jälkeen päästiin paikalle, kuulimme että paikka oli jo aikaa sitten luvattu toiselle. Sukulaisopettaja Laina Kaukonen tiesi, että Vampulan Huhtaalla oli viransijaisuus avoinna kun miesopettaja viipyi vielä upseerina sotahommissa.

Koulu oli kaunis viljavan kylän keskellä. Saimme pienen huoneen johon mahtui sohvasänky ja pöytä. Sohva levitettiin yötä varten sängyksi. Marraskuussa koulun miesopettaja tuli siviiliin ja koululleen, sanoi että voi hoitaa opetuksen kun minulla on perhettä ja karjaa hoidettavana. Isäkin tuli, viiden sotavuoden jälkeen oli perhe koolla. Koulun miesopettaja tiesi että Vampulan Kukonharjaan tulee vuoden alussa toinen yläkoulun opettajan virka avoimeksi. Mentiin katsomaan paikkaa, ja asiat järjestyivät helposti.

Saimme asunnon Iso-Murron kartanossa, siinä oli 13 huonetta kahdessa kerroksessa, poikamiesisäntä oli kaatunut Lapin sodassa, palvelijat hoitelivat suurta taloa, ollen valmiit sen jättämään koska tahansa. Meille tarjottiin lämmin illallinen ja sijoitettiin suurimpaan ja kauneimpaan huoneeseen alakerrassa. Nimitimme huoneen aariksi, niin iso se oli. Siihen järjestyi työhuone kirjoituspöytineen, vierashuone nojatuoleineen, makuuhuone parisänkyineen ja ruokailuhuone pirtinkalustoineen, varastohuone evakkolaatikoineen ja lapsille avara leikkimistila. Mutta keskellä yötä saatoin herätä, kuin haamu olisi hiipinyt ovesta. Siihenköhän oveen se poika hirttäytyi kun isä ei antanut avioitua köyhän tytön kanssa? Esikoisen kanssa kävimme koulua, kahlasimme tuon kilometrin avonaista peltotietä, oli pyry tai pakkanen. Kuopus oli isän kanssa kotona.

Jännitimme taas vakinaista sijoitusta. Se tulisi olemaan kotimme niin kauan kun työssä olisin. Lähdimme sukuloimaan kesällä ajan kuluksi. Vasta jälkeenpäin ymmärsin miksi yhtäkkiä viehätyin matkustamaan, normaalistihan en millään olisi lähinaapurissakaan käynyt.

Alettiin Oitista, mummolasta, jatkettiin Helsinkiin jossa asui kälymme, sotaleski, mieheni veli oli kaatunut sodassa, viivyimme viikon. Pälkäneellä oli vanhin sisareni, Kangasalla Tuomas-setäni perhe. Sitten Karvian Tuulenkyläläisiä tapaamaan. Palattiin kuukauden matkaltamme Kukonharjaan.

Lopullinen nimitys

Virallinen kirje tuli lopulta: Sauvon Alsilan koulu. Matka sinne oli iloa, nyt tulimme omaan kotiin. Pitkä vaalea rakennus puutarhan keskellä. Lapset saivat oman pienen kamarinsa, nyt ei tarvitse pelätä olevansa kenenkään tiellä. Me aikuiset olimme yhtä onnellisia, järjestelimme huonekaluja avariin huoneisiin. Tässä asuisimme seuraavat 20 vuotta, eläkeikääni asti.

Seuraavana päivänä leivoin lauantaileipomukset ajatellen millaisia olisivat vastaiset lauantait piirakoineen, saunoineen omassa kodissamme. Mutta päässäni takoi kuin tuhat moukaria. Varmaan tulomatkalla sain häkämyrkytyksen siitä puukaasuautosta. Päänsärky jatkui yhä yltyen, vietin sunnuntain sängyssä. Maanantaiaamuna soi puhelin. Kunnan esimies ilmoitti, ettei koulua saa aloittaa kahteen viikkoon. Kunnan alueella on lapsihalvausta. Ilostuin uutisesta, tämä päänsärkykin siinä ajassa paranee.’

Olin esikoiseen nojautuen laahautunut puhelimeen kun voimat olivat vähissä ja oikea jalka ei oikein pitänyt. Kunnassa ei ollut lääkäriä mutta Paimion parantolan lääkäri kävi Sauvossa joka maanantai. Soitimme, tohtori tuli. Makasin sohvalla. Diakonissa nosti oikean jalkani nilkasta ja laski irti. Se mätkähti vuoteelle kuin kivi, niin myös vasen jalka. ”Sitähän se on” sanoi lääkäri.

Aamulla varhain tuli auto. Äiti oli poissa. Tuli pitkä arkipäivä ilman sunnuntaita. Tuli monta, monta ongelmaa. Unelma omasta kodista kesti kaksi päivää.”

Äidin halvaantuminen oli minulle ja kaksi vuotta nuoremmalle sisarelleni yksi elämämme tärkeimmistä saranakohdista. Äiti oli pitänyt meistä ja kaikista asioista hyvää huolta aivan uskomattomissa oloissa, vaiheissa ja vaaroissa joista osa on edellä kerrottu. Syksy Alsilan koululla sujui niin, että kun viransijaista ei ollut saatavissa, isä alkoi pitää koulua. Oli paljon järjestelyjä joita emme olleet ehtineet muutamassa päivässä tehdä, tarvitsimme kipeästi väliaikaista apua. Vampulan Kukonharjassa josta tulimme Sauvoon, oli opettaja Luukola jolla oli viisi tytärtä. Vanhempani ottivat yhteyttä häneen, opettaja lähetti tyttärensä kuukaudeksi meitä auttamaan asioiden järjestelyssä. Syksyllä pikkusiskoni Helena sairastui jonkinlaiseen keuhkosairauteen ja joutui Paimion parantolaan pariksi kuukaudeksi.

Äiti tuotiin sairaalasta vuoden lopulla, hän piti koulua pyörätuolissa puolitoista vuotta. Isä teki maalaustöitä ja muita remontteja lähialueilla, useimmiten tuli yöksi kotiin. Istuminen tuntikausia pyörätuolissa oli invalidille hyvin rasittavaa, niinpä äiti koulutuntien jälkeen useimmiten loikoi tai istui pehmeässä sängyssä. Olin kahdeksanvuotias, ja kun muita ei ollut minusta tuli ruuanlaittaja. Äiti huuteli makuuhuoneesta ohjeita ja minä niiden mukaan keittiössä toimin. Tykkäsin siitä työstä heti, se oli selkeätä ja helppoa (erinomaisten ohjeiden takia) ja tulos näkyi heti, ei tarvinnut odotella pitkiä aikoja. Ja sitten kun opin ja edistyin, oli mukava kokea kun perheelle ja vieraillekin maistuivat tekemäni ruuat. Siitä alkaen olen laittanut ruokaa, muista tekemisistä johtuen enemmän ja vähemmän. Nyt eläkkeellä ollessani teen ruokaa joka päivä. Nautin yhä siitä, yli 70 vuoden kokemuksellanikin.

Isä tilasi meille Helsingin Sanomat alkuvuodesta 1947. Luin siitä pääkaupungin uutisia ja ilmoituksia elokuvista, konserteista, tansseista, urheilukilpailuista, näyttelyistä. Ihmettelin suuren maailman menoa, tällaisesta en koskaan ollut kuullutkaan. Sitten vanhemmat alkoivat puhua Helsinkiin muuttamisesta, äiti saisi paremman hoidon ja me lapset päästäisiin oppikouluun. Minua tällainen puhe pelotti. Olin juuri lukenut Anni Swanin ”Ollin oppivuodet”, joka kertoi Tukholmasta ja sen katupojista, olin varma että törmäisin johonkin ”Ränni-Pelleen” tai vielä pahempiin sälleihin joille en pärjäisi lainkaan.

Kun äiti sai eläkepäätöksen, muutimme Helsinkiin 1947. Isä oli ostanut kaksion Mannerheimintien ja Kuusitien kulmassa. Pääsin Helsingin suomalaiseen yksityislyseoon joka sijaitsi Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmassa. Siihen asti koulutieni oli ollut korkeintaan kahden oven väli, nyt se oli varmasti sen ajan vilkkain koulutie koko maassa: Mannerheimintie päästä päähän. Menin kouluun muutama päivä sen alkamisen jälkeen. Muistan yhä miten minua hävetti: minulla oli pitkät paksut ruskeat sarkahousut, kaikilla muilla pojilla oli kevyet polvihousut, jollain golfhousut. Olin luokan pienin ja nuorin poika enkä aluksi ymmärtänyt paljoakaan siitä mistä ja miten kaupunkilaispojat ja -tytöt puhuivat. Siinä oli shokkikäsittely oppikoulun alkajaisiksi.

Muutto oli iso askel eteenpäin koko perheelle. Äiti sai parempaa hoitoa Invalidisäätiön kuntoutuslaitoksessa, me lapset työnsimme hänet kotoamme sinne pyörätuolissa kilometrin matkan kahdesti viikossa edestakaisin. Isä perusti maalausliikkeen, joka takasi perheelle toimeentulon.

Helsingin asunnossakin äiti tarvitsi apua hyvin monissa arjen tekemisissä, välillä enemmän, toisina aikoina vähemmän. Isän ollessa töissä ja meidän koulussa oli suunniteltava tarkkaan, miten äiti pärjää sen ajan. Koulun päätyttyä meistä jommankumman tai molempien piti olla tarvittaessa apuna. Kun silloin ei ollut kännyköitäkään, järjestelyt olivat toisenlaisia. Esimerkki: Asuimme Mannerheimintien ja Kuusitien kulmassa. Ikkunat osoittivat tien yli kallioille, joissa nyt on iso rakennus jota sanottiin Naistentaloksi. Äiti pystyi nelijalkaisten puusta tehtyjen ns. ”pukkien” kanssa liikkumaan sisätiloissa. Kun me leikimme ulkona, piti vähän väliä mennä paikkaan josta vilkaista kadun yli. Jos äidillä oli tarve saada apuamme, hän pisti sanomalehden ikkunaa vasten pystyyn. Jompikumpi meistä kipaisi kotiin auttamaan. Tämä rajoitti olemistamme hyvin paljon enemmän kuin koulutovereittemme. Ymmärsimme jo silloin että kun me olimme kokeneet myös sodan ja kaksi evakkomatkaa, me suhtauduimme rauhallisen pieniin arkipäivän asioihin aivan eri tavalla kuin he, joilla ei tällaisia äärikokemuksia ollut.

Äiti näytti meille esimerkkiä. Hän ei koskaan valittanut, ei kohtaloaan, ei hankaluuksia, ei pienempiä eikä suurempiakaan vaikeuksia. Hän pyysi apua silloin kun sitä tarvitsi ja jos emme itse huomanneet, ja kiitti apua saatuaan aina. Lapsuudenkotinsa perintönä hän oli harras uskovainen koko ikänsä. Helsingissäkin kirkossa käytiin mutta harvoin, joka sunnuntain Jumalanpalvelus radiosta kuunneltiin. Pyhät hän pyhitti, sunnuntaisin hän ei edistänyt edes rakkainta harrastustaan, kansanperinteen keruuta, ei hän silloin järjestellyt eikä kirjoittanut puhtaaksi muistiinmerkintöjään. Kirjeiden kirjoittamisen sukulaisille ja tuttaville hän kuitenkin pyhänä salli itselleen. Hän luotti Jumalan varjelukseen, ilman iltarukousta ei nukkumaan menty.

Äitini kertoi, että hän sopeutui vammaisuuteensa, vaikean ajan yli häntä auttoivat luottamus Jumalaan ja iloinen optimismi. Hän kirjoitti sairaalassa syksyllä 1945 yhden lukuisista runoistaan: ”Usein nousee esiin kysymys miksi, miksi juuri minä, miksi sairaudella minut löit toisten ollessa tervehinä? Vain kulta tulessa kuumennetaan, puun saattaa kylmänä vuolla, kun timanttia hiotaan, siitä kiven täytyy kuolla. Isä, en tahdo olla kivi, en puu, en turhaan kysele: ”Miksi?” Vaan pyydän, tuskien tulessa hio sieluni timantiksi.”

Kun koulutyö ei enää vienyt äidin aikaa, hän keskittyi rakkaaseen harrastukseensa, perinteen tallentamiseen.

Hän lähetti Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle 15 044 liuskaa Kivennavan murretta selityksin ja esimerkein. Nimistöarkistolle hän lähetti 5 878 liuskaa Kivennavan paikannimiä kuvauksin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon hän lähetti 5 175 liuskaa kansanperinteen kuvauksia. Museovirastolle hän lähetti vastauksia sen kyselyihin 3338 liuskaa. Näille neljälle laitokselle hän lähetti 51 vuoden aikana keräämäänsä muistitietoa yhteensä 29 435 liuskaa. Tämän lisäksi hän osallistui lukuisiin muihin keräyskilpailuihin ja kyselyihin ja oli yleensä sekä määrällisesti että varsinkin laadullisesti perinteen tallentajienkärkijoukossa. Tästä työstä hänelle myönnettiin Kotiseutuneuvoksen arvonimi vuonna 1984.

Ei äitini tietystikään omasta päästään näitä tietoja ammentanut. Hänellä oli hyvin monipuolinen ja laaja ”informanttijoukko” tuttuja ja tutuksi tulleita kivennapalaisia. Muistan elävästi vieläkin kouluaikani Helsingissä vv. 1947 – 1955. Melkein jokaisena koulupäivänä kotiin tullessani olohuoneessamme äiti istui sängyllä poikittain, jalat tuolilla, edessään työpöytä ja kirjoitusteline ja vieressä joku tai useampia evakkoja, joilta hän kyseli ja kirjoitti lyijykynällä vastauksia muistiin. Illalla hän kirjoitti alkuaikoina kauniilla käsialallaan, myöhemmin kirjoituskoneella muistiinpanonsa puhtaaksi.

Evakkolapset pääkaupungissa

Jo sodan aikana ja varsinkin heti sodan jälkeen jatkuvasti meitä evakkoja, olimme miten tahansa koetettu sopeutua ja pärjätä uudessa tilanteessa, niin aina toitotettiin että teidät Suomen valtio asutti ja hoiti ja nyt me kantaväestö saamme maksaa teidän asuttamisesta ja ylläpidosta. Ei tarvittu muuta kuin sanoa sie tai mie niin jopa tuli lunta tupaan ja porstuaankin sitä riitti.. Ja sitä jatkui ja jatkui. Ja se jatkui vielä kauan, ja ihan Helsingin keskustassakin. Kouluaikana Vanhankirkon puistossa vietettiin välitunnit, kun Jyllalla (koulumme nimitys sen perustajan Gyllenbögelin mukaan) ei ollut omaa pihaa. Koko ajan meitä muutamaa evakkoa kiusattiin, eikä se loppunut ennenkuin opeteltiin stadin senaikainen slangi mien ja sien tilalle.

Tämä ei tietysti saisi vaikuttaa ja vähentää kiitollisuutta, mutta tulivatpa nuo ajat mieleen, oli se arki aikamoinen ponnistus evakkopojalle. Tottahan minä nyt tiedän ja ymmärrän, mutta... Olisi se homma voitu hoitaa paremminkin - ehkä tiedotusta olisi voitu käyttää pontevammin, ehkä olisi pitänyt kertoa enemmän tosiasioita sille kansanosalle joka omissa kodeissaan jatkoi, sodasta riippumatta - entistä oloaan.

Maalaustelineiltä yliopistoon

Isä perusti Helsinkiin maalausliikkeen ”Helsingin Laatumaalaus”. Hänen verstaallaan löytyi pojallekin kesätöitä, parina kesänä siivosin, sekoitin värejä, puhdistin työvälineitä, tein muita hanslankarin pikkuhommia. Sitten pääsin työmaillekin, monenmoisia taustahommia piisasi, jälkien puhdistusta ja työtilojen siivousta, suojapaperien levittelyä ja poiskuljetusta, tellinkien ja työvälineiden siirtelyä, maalien ja työkalujen noutoa verstaalta tai kaupasta, eväiden hakua maalareille - ja kaiken aikaa seurasin miten mikäkin homma tehdään, ammensin tietoa ja kokemuksia tulevaa maalarin uraani varten. Taisi olla neljäntenä kesänä kun pääsin jonkin maalarin kanssa opettelemaan konkreettisesti maalarin töitä. Kesä kesältä opin lisää. Oli selvää että ylioppilaaksi pääsyn jälkeen tämä seuraa isänsä jälkiä niin kuin isä ja äijäkin omiensa. Tein puolitoista vuotta maalausurakoita, mutta kädet eivät kestäneet senaikaisia liuottimia ja kaksi kertaa putosin maalihöyryjen takia korkeilta telineiltä - kun remontteja teimme vanhoissa kortteleissa joissa vessojen kapeus oli kompensoitu korkeudella. Päätin ettei tämä ole minun juttuni.

Armeijan käytyäni hain monenlaisia töitä. Yleisradioon hain tekniseksi tarkkailijaksi. Hakijoita oli parisataa. Kaksipäiväisissä testeissä - joissa testattiin myös sosiaalisia taitoja - pääsin kymmenen parhaan joukkoon. Testaajat ottivat meidät kymmenen yksitellen keskustelemaan. He sanoivat minulle, etten tulisi hakemassani työssä viihtymään. Kysyin mitä ehdottaisitte minulle. Testaajat juttelivat jonkin aikaa keskenään, päätyivät ehdottamaan: Helsingin yliopistoon opiskelemaan tilastotiedettä. Tein työtä käskettyä, pääsin sisään Valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Tilastotieteen seminaareissa nuokkui meidän seminaarilaisten lisäksi usein joku Tilastollisen Päätoimiston tutkija. Seminaariesitelmäni jälkeen tämä tutkija pyysi minua käymään Päätoimistossa, jossa johtaja Olli Niitamo tarjosi minulle työpaikkaa. Tottahan suostuin.

Opinnot päivätyöstä johtuen jonkin verran viivästyivät. Niitamo tuli juttelemaan ja ehdotti, että jos tulen kaksi tuntia ennen työpäivän alkua saan tehdä gradua ja muita opintoja puoleenpäivään asti. Eihän tuollaista diiliä voi hylätä. Valmistuin suhteellisen nopeasti. Sain välittömästi hoitaakseni assistentin virkaa vuoden ja sen jälkeen nimityksen assistentiksi kolmivuotiskaudeksi 1962 - 1965 Helsingin yliopiston kansantaloustieteen laitoksella. Tuo neljä vuotta professori Pentti Pöyhösen assistenttina ja tutkijatoverina oli pitkä harppaus tieteen ja tutkimuksen saralla. Pentti oli maamme ensimmäisiä ekonometrikkoja ja hänen tallissaan perehdyin menetelmän saloihin sen verran, että väitöskirjani otsikko v. 1967 oli ”Ekonometrinen tutkimus systeemiteoreettisesti tarkasteltuna”.

Sain assistenttikauden lopuilla työtarjouksen Suomen Pankista, sovittiin että vastaan ensi maanantaina puoleltapäivin. Aamulla soi työpuhelin ja professori Auvo Kiiskinen tarjosi vuoden pestiä Tampereen Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa kansantaloustieteen apulaisprofessorin viran hoitajana. Vastasin kyllä ja soitin Suomen Pankkiin, etten tule. Tampereen yliopistossa sen vuoden jälkeen avustin kolmen eri professuurin hoidossa yhteensä kaksi vuotta kunnes minut nimitettiin Suomen Akatemian tutkijan ja vanhemman tutkijan virkoihin yhteensä viideksi vuodeksi. Tuona kautena pätevöidyin korkeampiin kansantaloustieteen virkoihin ja sain nimityksen apulaisprofessoriksi Joensuun korkeakouluun 1.9.1973. Nelihenkinen perhe muutti Joensuuhun. Hoidin tiedekuntaan perustettua kansantaloustieteen professuuria kolme vuotta kunnes minut nimitettiin siihen 1.6.1982. 1.8.1984 - 31.7.1990 toimin Joensuun yliopiston rehtorina, sen jälkeen hoidin virkaani kunnes sain täysinpalvelleena eläkepäätöksen 31.5.2002. Asuimme vaimoni kanssa vielä 12 vuotta Pohjois-Karjalassa, kolme lasta ja viisi lastenlasta asuivat Helsingissä ja Sipoossa. Se varmaan veti meidät takaisin Helsinkiin.

Jälleen kotona

Kivennapaseura järjesti Siiranmäellä 13.6.2004 juhlan Siiranmäen torjuntataistelujen 60-vuotismuistoksi.

Siiranmäen rinteillä ovat vieläkin (v. 2019) tuhansien estekivien rivistöt, niistä on teoksen kivet valittu. Kaksi alimmaista on yli 60 vuotta vanhoja betoniestekiviä ja ylin on luonnonestekivi myös läheltä. Oikean puolisessa betonikivessä on Kunnia sankareille Venäjän kielellä. Muistomerkki on noin 50 metriä synnyinkotini sijainnista, etusivu sitä kohti.

Muistomerkki on tämän kirjoituksen alussa olevassa kuvassa valkea lippalakki päässään suoraan kameraan katsovan mustapukuisen miehen kohdalla.

Kun muistomerkin paljastuksen jälkeen alkoi kenttähartaus, lähdin omaan hartaushetkeeni. Kävelin synnyinkotini paikalle, tunkeuduin pusikossa yhteyshaudan ja panssariesteiden yli pellolle, joka tuntui niin tutulta. No, minullahan on ollut tuo maisema kotini seinällä, Kerttu-serkkuni v. 2003 paikan päällä luonnostelemana akvarellina. Aurinko paistoi, virrenveisuu kuului muistomerkiltä, oli lämmin ja hyvä olla. Metsän rajassa oli nuotiopaikka, metsän reunoilla lemmikkejä, linnut lauloivat, punavarpunen, lehtokerttu, käki, mustapääkerttu ja pääskyset myös näkyivät kiitäessään kohti ja pois, ylös ja alas. Tuntui kuin olisin kotona.

Vuonna 1989 minua pyydettiin kirjoittamaan Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön 40-vuotisjuhlakirjaan Karjalakuvastani. Kirja on Hannes Sihvon ja Kari Sallisen toimittama Karjalani. Kirjoitin siihen runon Mielessä mäki, joka on tämän kirjoituksen alussa.

Siiranmäen vieraskirja

Kyösti Pulliainen

Eveliina Pulliainen

Kuvassa on Kyösti Pulliainen vanhempiensa nuoruudenkuvan kanssa. Kuvassa ja seinällä oleva ryijy on Kyöstin äidin Eveliinan Kivennavalla 1920-luvulla kutoma. Ryijy on kulkenut perheen mukana lähes sata vuotta evakkomatkat mukaan lukien.

Synnyinkotini Kivennavan Siiranmäellä 1935

Upseereiden nimikirjoituksia vieraskirjassamme 1930-luvulla

Hitlerin lahja-auton luovutus Marskille 16.12.1941 Mikkelissä

Marskin nimikirjoitus 28.5.1943

Isäni ja äitini Siiranmäen pihalla seurusteluaikanaan

Piilopirtin ”perhe” pirtin portailla Jouluna 1939

Korpunov Karvialla

Opettajan perhe Tuulenkylän koulun portailla

Kolmen polven Pulliaisia 1. evakkomatkalta tultua kotitalonsa seinustalla

Kuva on otettu pari päivää ennen lähtöämme

Suomalaiset siviilivangit rakentavat korsua Siiranmäelle keväällä 1944.

Siiranmäen linnoituskartta

Viimeinen kuva äidistä omilla jaloillaan,
ilman apuvälineitä Iso-Murron pihalla muutama päivä ennen lähtöämme Sauvon Alsilaan

Äiti työpaikallaan Mannerheimintien asunnossa 27.2.1967 järjestelemässä päivän haastattelujen aineistoja

Kivennapaseuran varapuheenjohtaja Tenho Kuortti paljasti muistomerkin ja kertoi sen taustoista

Muistomerkin valmistusmateriaalia löytyi paikalta

Siiranmäen maisemaa vuonna 2004