Kunta on tehnyt pienviljelijän pojasta, satamajätkästä ja työläisperheen tyttärestä presidentin; tekeekö maakunta?

Suomalainen kunta herättää monenlaisia intohimoja. Kotikuntaa voi sekä vihata että rakastaa, siihen voi olla pettynyt tai ihastunut. Kunta päättää, huolehtii, verottaa ja perii maksuja. Kunnilla on myös maine, imago ja historia. Kuntaa johdetaan, kunnan ei voi antaa vain olla ja ajelehtia.

Moni kansanedustaja on mukana kotikuntansa valtuustossa, ja valtuusto usein on tärkeä alusta valtakunnalliselle poliittiselle uralle. Kuka tahansa kunnan asukas voi periaatteessa nousta merkittäviin poliittisiin tehtäviin, ylimmälle valtiomiestasolle saakka, mikä ei ole itsestään selvyys eurooppalaisessa perinteessä.

Opiskellessani aikanaan Ranskassa Caenin yliopistossa, meille kerrottiin luennolla, että Ranskan yhteiskunnan hierarkkisuuden vuoksi ranskalaisesta talonpojasta tai viljelijästä ei koskaan voisi tulla Ranskan presidenttiä. Meille selitettiin, että tämä hierarkia palautuu pohjimmiltaan ranskan kieleen, jota valtaeliitti käyttää ja joka erottaa sivistyneistön ja poliittisen eliitin puheen tavallisen kansan puheesta.

Viimeisen 100 sadan vuoden aikana Suomeen ei ole kehittynyt vahvaa luokkayhteiskuntaa. Nuorena valtiona uskoimme, että äänioikeus ja sivistys kuuluvat kaikille, ja että koululaitos ja valistus on levitettävä Suomen joka kolkkaan. Jopa itärajalla Korvatunturilla on ollut aikanaan oma pieni alakoulu. Suomalaisten lukutaito ja koulutustaso ovat tutkitusti maailman huippua.

Kunnilla ja kunnan päättäjillä on ollut suomalaisen yhteiskunnallisen kehityksen toteuttajana aivan keskeinen rooli niin taloudellisesti kuin toiminnallisesti. Sanat ”kansakoulu” ja ”kansanterveystyö” eivät ole olleet sattumaa. Kunta ja sitä kautta ruohonjuuritasolla kansa päättäjinä, on saanut käyttää huomattavan paljon itsenäistä valtaa. Valtaa on käytetty ammattitaitoisesti ja tehokkaasti. Sen kertovat Suomen saavuttamat Pisa – tulokset ja menestys eurooppalaisessa terveydenhoidon vertailussa.

Suomalainen kunnallinen itsehallinto on ollut menestystarina monella eri tavalla. Kunnat ovat valtionhallinnolle vahva vastapeluri. Kuntien laaja oikeus käyttää valtaa ei tee kuntien ja valtion välisestä suhteesta kovin helppoa. Valtiovallan 2000 -luvulla kuntiin kohdistamat suuret hankkeet näyttävät siltä, että kunnilta pitäisi saada valtaa pois.

Nyt näyttää siltä, että kunnallisen itsehallinnon poliittista ja taloudellista valtaa riisutaan ja valta siirtyy enenevässä määrin maakuntien päättäjille ja valtion virkamieseliitille sekä ylimmän lainsäätäjän eli eduskunnan tasolle. Kuntien käyttämää valtaa on koetettu rajata aiemmin Paras –hankkeen keinoin.

Soteuudistusta perustellaan mm. sillä, että nykyiset kunnat eivät enää pysty tuottamaan kansalaisille tasapuolisesti laajoja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Käytännössä kunnat ovat jo pitkälti toteuttaneet soteuudistuksen tavoitteet uudistamalla palveluja itse ja perustamalla lukuisia yhteistoiminta-alueita.

Eniten minua huolestuttaa se, että kansalaisten kunnallisen itsehallinnon poliittista ja taloudellista valtaa siirretään maakuntien päättäjille ja valtion virkamieseliitille sekä ylimmän lainsäätäjän eli eduskunnan tasolle.

Olemme kunnissa hyvin tietoisia siitä, että maakunta- ja soteuudistus vie meitä kohti yleiseurooppalaista poliittista ja hallinnollista toimintamallia. Epäilen, onko se viisautta. Samalla mietin kolmea suurta

suomalaista vaikuttajaa: pienviljelijän poikaa, satamajätkää ja työläisperheen tytärtä, joista tuli suomen presidenttejä. Olisiko se yhä mahdollista tulevaisuuden Suomessa?