Aluekorkeakouluna perustetussa Joensuun yliopistossa oli klassisen yliopistoihanteen kasvattanut runkohenkilöstö erityisesti matematiikan alalla. Lisäksi yliopistoa leimasi vahva taistolainen edustus. Yliopistojen taistolaissiipi ansaitsee aikalaishuomionsa. Tiedeihanteen leimaamat taistolaiset eivät niinkään jakaneet kulttuuritaistolaisten tai poliittisten stalinistien Neuvostoliittoon suuntautuneita sympatioita. Heille aatteellinen viitekehys oli tapa jäsentää valtavirtayhteiskunnan ulkopuolisuuttaan; paino ei ollut taistolaisuudessa vaan jäsentyneessä ulkopuolisuudessa. Klassisen tiedeihanteen mukainen Joensuun yliopisto alkoi murtua vuoden 2004 yliopistolain uudistuksen seurauksena. Alkoi alueellisen hyödyllisyyden aika. Ennen vuotta 2004 yliopistojen tehtävä määrittyi vapaan tutkimuksen ja opetuksen kautta: ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Vuoden 2004 yliopistolain lisäys, jonka teki Vanhasen hallitus, on seuraava: ”Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Lopputulos tunnetaan. Yhtäältä alueyliopistojen alueellinen vaikuttavuus kasvoi mutta samalla muu yhteiskunta tuli yliopistollisen itsehallinnon sisälle erityisesti rahoituksen kautta. Yliopistoväen kyky itsehallintonsa puolustamiseen on ollut aina ohut. Moniarvoisena kokoomuslaisena tulin hyvin toimeen yliopiston tiedetaistolaisten kanssa juuri tuon valtavirran ulkopuolisuuden vuoksi. Tänäkin päivänä tieteentekijästä esitetty syytös ”Hän on vanha stalinisti” kääntyy minulle uteliaisuutta herättäväksi meriitiksi: kyseinen moitteenalainen henkilö osaa siis käyttää tiedettä täsmällisesti ja tarkasti, ulkopuolisena?