Heikki Niemeläisen kotisivu

Olet tullut Heikki Niemeläisen henkilökohtaisille kotisivuille. Aloitin kotisivut Eurovaaleihin 2019 liittyen. Noissa vaaleissa minulla oli mottona ”Järki ei ole yhden ihmisen päässä. Se on pieninä palasina pitkin pitäjää ja sieltä se on haettava." Mottoni mukaisesti tein matkan halki Suomen Nuorgamiin asti yhdessä Reijo Salosen kanssa. Matkakertomus on ohessa.

Tässä yhteydessä kiitän äänestäjiäni, tukijoitani ja myötäeläjiä matkan varrelta. Yhdessä on aina kevyempi kulkea! Sivuilla aiemmin olleita aineistoja voi tiedustella sähköpostiosoitteestani heikki@heikkiniemelainen.fi.

Matkakertomus ”Katu kutsuu kulkijaa”

Vaalimatkan lähtötilaisuus Helsinki Musiikkitalossa 13.5.

Helsingin Musiikkitalon tilaisuudessa oli lähes 40 ihmistä - kyllä EU-tilaisuus kiinnostaa, kun sisältöön panostaa. Kävimme tilaisuudessa läpi edellisen hallituksen EU-oikeudellisia ongelmia syvästi taustoittaen. Ongelmat voidaan välttää, kun seuraava hallitus tekee soten Euroopan unionin paikallisen itsehallinnon peruskirjan mukaan. Edellinen teki peruskirjan vastaisesti, siinä pulma. Peruskirjan noudattaminen turvaa hankkeen yhteensopivuuden EU-säätelyn kanssa.

Tästä Helsingin tilaisuudesta alkaa varsinainen vaalikiertueeni yhdessä Salosen Reijon kanssa läpi Suomen, tavoitteena Nuorgam. Postauksia tulee - Suomi on paitsi tuhansien järvien myös tuhansien tarinoiden maa!

Kun asioiden syvät jännitteet avataan, asia kiinnosta. Kuva tilaisuudesta 13.5.2019 Musiikkitalolta.

Matka alkaa Lahdesta 14.5.2019

Olimme jo aiemmin valmistelleet auto matkakuntoon, tehneet vaalivarusteet ja nyt tiistaina on lähtökättelyn aika. Meillä ei ole tarkkaa suunnitelmaa – tai juuri se, ettei meillä ole tarkkaa suunnitelmaa, on meidän tarkka suunnitelma. Aito tutkimusmatka avaa itsensä ja aiheensa matkan varrella.

On lähtökättelyn aika; edessä matka halki Suomen, tuhansien tarinoiden maahan.

Vasemmalla Reijo ”Retsi” Salonen, oikealla Heikki Niemeläinen

Tapasin Reijo Salosen huhtikuussa Lahden torilla, jossa hän oli keskeisenä vastuunkantajana Kalle Jokisen vaalityössä. Sovittiin, että eduskuntavaalien jälkeen lähdetään kuuntelu- ja tiedustelumatkalle halki Suomen.

Meillä oli Retsin kanssa aiempaa yhteistä taustaa 1980-luvun alussa Meilahdesta, jossa asuimme tuolloin Maria Åkerblomin hallussa olevassa huvilassa vuokralaisina, Retsi Yhdyvaltojen suurlähetystön huoltomiehenä ja minä nuorena Helsingin yliopiston valtiotieteiden ylioppilaana.

Tuona aikana, jolloin asuimme Seurasaarentie 1 sijainneessa Valkoisessa Talossa (asuntoni oli rakennuksen tornissa, Retsin piharakennuksessa), Maria Åkerblom kuoli helmikuussa 1981 ja lokakuussa noin kilometrin päässä Tamminiemessä luopui presidentti Urho Kekkonen virastaan.

Varmaan tuo nuorena koettu syvästi erikoinen ajanjakso loi meille tajuisuutta, halua ja kykyäkin kuunnella sellaisia todellisuuksia, joilla ei ole sanallista muotoa mutta jotka vaikuttavat vahvasti ihmisenä olemisemme ja elämisemme sisältöihin.  Lähdemme siis liikkeelle halki Suomen kuuntelevalle vaalikiertueelle hieman vaistojemme varassa ilman kiinteätä ohjelmaa!

Kuvassa vuodelta 1981 Meilahden Valkoisen Talon (Seurasaarentie 1) kaksi vuokralaista, Yhdysvaltojen 

suurlähetystön huoltomies Reijo Salonen ja valtiotieteen ylioppilas Heikki Niemeläinen.

Tarkoituksenani on päivittää matkakertomusta havainnoilla, tulkinnolla ja tarinoilla – Suomi on tuhansien tarinoiden maa, jotka ansaitsevat tulla kuunnelluiksi ja kerrotuiksi.

Lahti-Kouvola-Hoilola 14.5.: Miksi Suomi vaikenee vaaleissa?

Miksi EU-vaaleissa ei äänestetä? Miksi Suomi vaikenee ja mistä Suomi vaikenee?

Yhden vastauksen sain Kouvolan torin mieheltä: ikä 72 vuotta, edelleen kahta kuorma-autoaan pyörittävä yrittäjä Mäntyharjulta. Kerronnasta käy ilmi hänen olevan Suomen vastuunkantajia parhaimmillaan – ja tehnyt lujan päätöksen olla äänestämättä EU-vaaleissa, kun EU ei tuo Suomen maaseudun kannattavuudelle mitään hyvää. Sanoin olevani talouspakotteita vastaan (siitä keskusteli alun perin virisikin) ja kysyin voisiko hän harkita äänestämällä vaikuttamista. Kaveri mietti pitkään, sanoi pitäytyvänsä kannassaan olla äänestämättä mutta kuitenkin sanoi asiani oikeaksi ja kehotti jaksamaan. Siinä on ydinkohdat.

EU pakotteineen oli tuolle kaverille ristiriitainen: yhtäältä EU on kannatettava asia, mutta talouspakotteet eivät. Ristiriidan hän ratkaisi vaikenemalla vaaleissa – määrätietoisesti, perustellen ja laajasti taustoittaen, kuin todeten, ettei hän osallistu sellaisiin vaaleihin, joissa ei ole muutosta tarjolla. Kansa äänestää, kun muutokseen on mahdollisuus. Nyt lehdistö ja poliittinen järjestelmälle esittää EU-vaalien ainoaksi äänestettäväksi aiheeksi kysymystä ”tuleeko Suomen kuulua Euroopan unioniniin vai eikö tule kuulua?”.  Tämä kysymys ei kiinnosta tai aktivoi valtaosaa äänestäjistä. Asia on ratkaistu jo aikaa sitten ja vastaus on kyllä. Erityisesti nuoria asia ei sytytä lainkaan – miksi äänestää itsestäänselvyyksistä?

Voisitteko arvoisa lehdistö ja poliittinen eliitti sen jo uskoa: kun kansavallasta tehdään hyväksymisjärjestelmä, kansa vie valtansa muualle.

Itärajalla sivuutimme pellon, jossa oli valtava hanhiparvi. 

Totesimme, että tuosta parvesta saisimme paljon ääniä.

Tuupovaaran Hoilolassa rajan pinnassa veimme nipun esitteitä pirteälle 80-vuotiaalle rouvasihmiselle, jonka kesämökkijärven toinen pää on Venäjällä, raja näkyy mökin edessä järvellä. Olimme voimallisesti yhtä mieltä rajavartiolaitoksen alasajon typeryydestä itärajalla. Kyse ei ole Venäjän pelosta vaan siitä, että ’rajan miehet’ on ollut suomalaisen läsnäolon runko itärajalla ensisijaisesti suhteessa rajaseudun ihmisiin.  Selkokielellä: tarpeellinen vaikka lähin venäläinen olisi Uralin takana.

Rajavalvonnan voimavarojen vähäisyydestä EU onkin jo moittinut Suomea.  Hornetit lentävät  korkealla ja kaukana itärajasta, korvetit eivät seilaa sisävesillä eikä hyppymiinoista ole iloa ihmisten arjessa itärajalla.  Muutama rajajääkäri lisää rajapoluille olisi sangen mainio kestävän kehityksen mukainen näky – eikö vaan? Kuvassa Talikkajärven lakkautettu rajavartiosto, jota nykyisin ylläpitää Sanankeidas, hengellinen järjestö.

Kuvassa Talikkajärven lakkautettu kenttävartio Tuupovaarassa itärajalla. Tiloissa toimii nyt Sanakeidas, 

hengellinen järjestö. Järven takana oleva maa kuuluu Venäjään.

Hoilolasta matka jatkui kohti Joensuuta ja Joensuun toria!

Joensuu-Puntarikoski 15.5.

Joensuun Toriparkin kannella. Juttu luistaa.

Olen havaintojeni mukaan ainut ehdokas, joka on nyt jotenkin läsnä Joensuussa. Itäsuomi on Kainuusta alaspäin vailla europarlamentin edustajaa. Saa nähdä muuttuuko tämä vaaleissa.

Puntarikoski ja Salpa-linja

Joensuun torin jälkeen lähdimme kiertelemään Höytiäisen rantamaisemia. Joensuu sijaitsee kahden suuren järven, Höytiäisen ja Pyhäselän välisen kapean järvikannaksen itäpuolella. Järvikannas on luonnollinen este itäsuuntaa vastaan ja siksi se oli osa Salpalinjaa toisen maailmansodan aikana.

Salpalinjan rakenteista nyt julkisuudessa oleva kuva on vino. Vain maastossa säilyneitä rakenteita kuvataan, jotka kaikki ovat terästä, betonia tai kiveä. Puurakenteet ovat painuneet unholaan – ja tuota kuvaa haluan nyt oikaista. Salpalinja miehistökorsuja tehtiin järeästä puusta, joita sodan jälkeen kaivettiin ylös ja veistettiin ja viimeisteltiin hirsitaloiksi.

Yksi tällainen lajinsa helmi on Puntarikoskella Joensuun lähellä. Sen hirret ovat nyt jo toista kertaa uusiokäytössä. Alkuperäisen korsun rakensi vankityövoima jatkosodan aikana, sodan jälkeen paikallinen maanviljelijä talokseen ja nyt viime vuosina nuoripari pintakäsitteli hirret kevyesti hiomalla. Asunto on edelleen hirsiensä osalta Salpalinjan maanpäälle nostettu korsu – ja tämä lajityyppi ansaitsee tulla mainituksi Salpalinjasta puhuttaessa.

Salpalinjan miehistökorsusta sodan jälkeen rakennettu ja viime vuosina

 uusittu tupa Kontiolahden Puntarikoskella.

Hirsien laatu käy ilmi lähikuvassa. Kertoman mukaan hirret tuli vuonna 1940-luvun lopulla kuin vahingossa hienosahatuiksi, koska sahurit eivät osanneet tehdä riittävää haritusta sahateriin. Terä kuumeni ja sen jäähdyttämiseen oli mennyt talon kesäjäävarasto – mutta hirret tulivat kuitenkin sahatuiksi.

Hirsien ja hirsien laatu käy ilmi nurkkauksen lähikuvassa.

Jatkoimme Joensuusta matkaa pohjoiseen. Kuusamon eteläpuolella on eräs osa Salpalinjaa. Välirauhan jälkeen vuonna 1944 venäläiset tunkeutuivat Kuusamoon ja palatessaan räjäyttivät Salpalinjan bunkkereita.

Kuvassa on venäläinen näkemys Salpalinjan rakenteiden kierrätyksestä. Jäljelle jäi teräsbetoniromua.

Arolan tila Suomussalmella 16.-17.5

Nyt pääosan saa Venäjän karhu. Karhun kuvasi Suomussalmen Arolan tilan emäntä Helena Seppänen matkailumaatilansa ruokintapaikan lähellä 15.5. keskiviikkona. Kuva on nopeasti otettu, teknisesti voisi olla parempikin ja kuitenkin merkillisen kiehtova; kiehtovuus on karhun katseessa.

Venäjältä tullut nuori karhu tarkkailee kuvausruokintapaikkaa Suomussalmen Arolassa.  

Pienen, lähes varmuudelta Venäjältä tulleen karhun katseessa on arkuutta ja epäluuloa. Eikä syyttä. Samoilta maisemilta ammuttiin 36 kuvausruokintaan tottunutta karhua syksyllä 2018. Ampujina oli pääosin Ylä-Savosta tulleet metsästäjät, joiden toimintaan Arolan tilan emäntä oli vähemmän tyytyväinen.  Tuo karhukanta oli hänen kuvausruokintaansa tottunut ja ilmestyi ruokapaikalle säännöllisesti. Poisammutun kannan tilalle ilmestyy Venäjältä uusia nuoria karhuja, hitaasti ja epäluuloisesti – maatilamatkailu kärsii.

Kuvan karhu ei taida tietää mihin soppaan hän on menossa: ristikkäin ovat luontoihmisten, poromiesten, metsästäjien ja valtiontalouden vahinkomaksujen näkökohdat. Euroopan paikallisen itsehallinnon peruskirjan mukaan nuo ristiriidat tulisi käsitellä mahdollisemman lähellä alueen ihmisiä – kenties kehittyvässä maakuntahallinnossa? Nyt asiat käsitellään ministeriöissä Helsingissä.

Suomi on kansainvälinen myös pohjoisessa. Arolassa oli paikalla pariskunta Barry ja Jane Gloud, asuinpaikkanaan Norwich – siis sama kaupunki, jonka joukkueessa Teemu Pukki pelaa. Seppäsen mukaan paikalla olisi ulkomaisia turisteja enemmänkin, mutta hän ei halua nyt ottaa enemmän asiakkaita, koska karhujen tulo on edellissyksyn metsästyksen vuoksi epävarmaa. Hän ei halua tuottaa pettymystä asiakkailleen.

Teemu Pukkia kannattava brittipariskunta Barry ja Jane Gloud Norwichista kuuntelevat Arolan tilan Helena

 Seppäsen sujuvalla englanninkielellä pitämää historiakatsausta. Gloudien mielestä Brexit saisi jo tulla ratkaisuunsa.  

Salla ja Kelloselkä 18.5.

Lapissa on ollut vireillä ratayhteys Suomesta Jäämerelle ja Koillisväylälle. Hanketta on edistetty eri vaihtoehdoin. Linjaukset jakavat Lappia. Kukin osa Lappia haluaisi radan alueensa kautta paitsi Pohjois-Lappi, joka ei halua rataa lainkaan.

Vaihtoehdoista yksi kulkee Suomen länsirajalla ja liittää Suomen rataverkon Ruotsiin ja edelleen Norjaan. Ongelmana on erilainen raideleveys, etuna vähäinen rakentamisen tarve ja huoltovarmuus suhteessa Venäjään. Toinen vaihtoehto kulkee halki Lapin Rovaniemeltä Sodankylään ja sieltä edelleen Kirkkoniemeen Norjaan, hinta noin 4 miljardia. Kolmas vaihtoehto kulkee Kemijoelta Sallaan ja sieltä Alakurtin kautta edelleen Muurmanskiin, hinta noin 0,7 miljardia.

Lapin halki kulkevasta 4 miljardin vaihtoehdosta todetaan liikenneviraston selvityksessä: ”Hanke ei olisi taloudellisesti kannattava minkään selvityksessä tarkastellun rahoitusmallin mukaan.” Silti vaihtoehto jatkaa eloaan Lapin liiton papereissa.  Miksi näin?

Sallassa postilaatikolla tavattu mies antoi sen verran sattuvan selityksen, että se ansaitsi tulla kuvatuksi. Vaikka raporteissa ei näin mainitakaan, kyse olisi maanpuolustuksesta. Tuon ajattelun mukaan radan vetäminen Venäjältä Suomeen olisi turvallisuusuhka, koska ratalinjaa pitkin voisivat venäläiset panssarit tulla Suomeen. Tapasimme asiasta pahalla päällä olevan Sallan miehen postilaatikollaan. Hän kertoi tuon ratapenkan jo nyt kulkevan Venäjältä Suomeen (asia mainitaan kyllä liikenneviraston raportissa) – joten lähdimme sitä kuvaamaan. Postilaatikon mies kertoi rataa kyllä voitavan räjäyttää taivaan tuuliin hetkessä ja halvalla, joten se siitä uhkasta.

Ohessa ovat valokuvat radasta sekä itään että länteen. Kuvat on otettu Sallan takaa rajavyöhykkeellä Kelloselässä, kohdassa missä Siikaselkä ja rata risteävät. Länteen menevä ura on nyt suljettu kuvassa näkyvällä kieltotaululla.

Rata jatkuu Sallasta Alakurttiin Venäjälle.

Suomeen kävely rataa pitkin on kielletty. Varkaat veivät kiskot sijoiltaan, 

mutta eivät saaneet niitä mukaansa vaan jättivät kasaan radan varteen.

Lappi oli kansainvälisen logistiikan ytimessä vuosina 1940 -1941, kun Suomen ja Ruotsin ainut yhteys kansainvälisille markkinoille kulki Lapin halki Rovaniemeltä Sodankylään ja edelleen Jäämeren rannalle Liinahamariin – suurin piirtein nyt Lapin liiton tahtomaa linjaa pitkin.  Muodostui kuuluisa Jäämeren reitti, joka työllisti tuhansia miehiä. Reittiä pitkin kulki muun muassa Yhdysvalloista Ruotsiin lentokoneita.  Lapin linjausta taitaa parhaiten selittää tuon suuruuden ajan kultainen muisto.  

Pelkosenniemi 18.5.

Matkalla Sallasta pohjoiseen poikkesimme Pelkosenniemellä tankkaamaan, syömään ja – vaalityössä kun olemme – myös luukuttamaan esitteitäni.

Pelkosenniemen baarissa virisi selkämme takana toisessa pöydässä keskustelu, johon myös liityimme. Asialla olivat paikalliset ihmiset ja taustaltaan pelkosenniemeläinen nyt tamperelaistunut ja eläkkeellä oleva kulttuurialalla toiminut mies.

Näiden satunnaisten tapaamisten vuoksi kuljemme ilman aikatauluja.

Pelkossenniemen baarissa tartuimme selkämme takaa virinneeseen eloisaan keskusteluun.

Nimien kysyminen unohtui, kun asian sisältö vei mennessään.

Kuusamosta ylöspäin Savukosken ja Salla alueilla ihmiset ovat harmissaan harjoitetulle politiikalle ja Suomen lehdistölle. Alue on katveessa yhtäältä Kuusamon Rukan ja toisaalta Sodankylä vireiden keskusten välissä. Savukosken itäpuolen kairoista metsähallitus vetäytyy eikä Sallan sinänsä vireä ja osin Venäjä-yhteyteen rakentuva kehitystyö saa tunnustusta ja tukea osakseen.

Savukosken ja Sallan välissä Pelkosenniemi on kuin tyytyväisenä hiljaa. Pyhätunturi vetää tuota noin 1000 asukkaan kuntaa sen, minkä tarve on.

Näissä kunnissa, kuten kunnissa läpi Suomen, totuus tiivistyy talouden ympärille. Kun talous vetää, tyytyväisyys vallitsee. Kun talous ei vedä, tyytymättömyys kohdistuu ilmeisimpään talouden menestyksen rajoitteeseen. Savukoskella se kohdistui metsähallituksen ja ministeriöiden toimintaan ja Sallassa talouspakotteisiin ja ratahankkeen linjaukseen.

Pelkosenniemen keskustelussa käsiteltiin Suomen lehdistön kirjoittelua. Katselin jälkeenpäin mihin suomalaisen lehdistön mielenkiinto Suomessa kohdistui eduskuntavaaleissa: maahanmuutto ja ilmasto, siinä kaksi teemaa. Alueellisesti noita teemoja koskeva kirjoittelun pohjoisin kohde oli Oulun seutu maahanmuuton osalta. Ymmärrettävää sinänsä. Ilmastomuutosta Suomen lehdistö on käsitellyt lähinnä ulkomaisen tutkimusaineiston varassa. Kuitenkin Suomi on lähes 1200 kilometriä pitkä – ja jos ilmasto todellakin muuttuu, sen tulisi näkyä Suomen luonnossa, siellä missä luonto on herkin reagoimaan, puurajalla pohjoisessa. Suuntamme jatkui siksi kohti Näätämöä.

Aikoinaan jo 2000-luvun alussa Joensuun yliopiston metsätieteen laitoksella simuloitiin ilmastomuutoksen vaikutusta havupuihin rakentamalla puiden ympärille kasvihuoneita ja muuttamalla ilman koostumusta kasvihuoneilmiötä ennakoiden. Tulokset olivat vaikuttavia myös taloustieteilijän vierestä seurattavaksi (toimin tuolloin Joensuun yliopistossa). Nyt kiinnosti miltä tuo muutos näyttää luonnossa – ja näkyykö se.

Sevettijärvi ja Näätämö 19.5.

Lähes Norjan rajalla Inarijärven takana on Näätämö. Siellä toimii kauppaansa nyt jo lopetteleva ja pelkästään matkailuun panostava yrittäjä Marko Sokero. Lähdimme Sokeron ja pohjoiskarjalaisen Ouneva –konsernin luoneen, nyt 77-vuotiaan teräskuntoisen Heikki Nevalaisen kanssa Näätämöjoelle. Matka kävi yli puuttoman paljakan alas Näätämöjoelle, jossa havumetsää taas kasvoi.

Tuolla harvalla havumetsäalueella, lähellä puurajaa, havainto on ilmiselvä: metsä muuttuu. Muutos käy ilmi oheisesta kuvasta. Kuvassa on pettävää sen tavallisuus: miehiä, havumetsää ja kanervikkoa – mitä ihmeellistä tuossa on? Ihmeellistä on sijainti: nyt on luontaista taimikkoa siellä, missä sitä aiemmin ei ollut.

Havumetsävyöhykkeen rajalla metsän luontainen uudistuminen on lähtenyt vilkkaasti 

käyntiin viimeisen viiden vuoden aikana. Kuvassa Nevalainen ja Salonen.

Alueella jo 12 vuotta toiminut Marko Sokero vahvistaa havainnon, kuten myöhemmin myös porotaloutta harjoittaneet: havupuiden taimikot ovat lähteneet kasvuun uudella tavalla.

Luontaisten taimikoiden viriämisessä on hämmentäviä seikkoja. Ensimmäisenä on havainnon riidattomuus, joka käy ilmi muun muassa Näätämöjoen hiekkakankailla ja paikallisten kertomuksissa. Hämmentävää on myös se, ettei tästä keskustella Suomessa, vaikka havainnon riidattomuus lienee samaa luokkaa kuin jäätiköiden vetäytyminen. Kolmantena hämmentävänä seikkana taimistojen virkoamisessa on myönteinen tieto luonnon kyvystä reagoida lämpösumman ja hiilien määrän kasvuun; metsän istutustalkoissa luonto itse näyttää olevan ahkerin.

Näkymällä on laajempia ulottuvuuksia. Puun taloudellisen hyödyntämisen nollaraja kulkee ja pitäisi kulkea Ivalon eteläpuolella. Siitä pohjoiseen on nyt muodostumassa uutta hiilinielua, jota koskevat havainnot tulisi asettaa mittasuhteisiin Suomen ja koko pohjoisen havumetsävyöhykkeen ylärajan osalta läpi Venäjän aina Barentsin salmelle asti. Mistä saamme lukea tästä tutkimustietoa?  

On harmillista, että EU-vaaleissa käydään keskustelua ohi oman kotimaisen luontomme ilmiöiden. Juuri oman luontomme tunteminen, tutkiminen ja tiedottaminen on Suomen rakentavana osana Euroopassa – ei suinkaan eurooppalaisten jo moneen kertaan kaluttujen teemojen toistaminen etelän markettien käytävillä ja vaalistudioissa.

Patikoimme Näätämölle, kalastimme taimenia, siikoja ja haukia, söimme, saunoimme, nukuimme ja tulimme pois, omin silmin havaintoja tehneenä.

Marko Sokero, Heikki Nevalainen, Reijo Salonen ja Lapin siika 20.5. Näätämöllä.

Marko Sokero kertoili matkailutoiminnan suunnanmuutoksestaan. Rajakaupan varaan rakentunut kauppa ei kannattanut, kun netti vei asiakkaat. Sen sijaan porosafaritoiminta alkoi vetää. Viime vuonna Sokerolla oli noin 3000 asiakasta ja tulevalle vuodelle on sopimukset jo 9000 asukkaasta. Sokaro on niitä harvoja poromiehiä, jotka osaavat kouluttaa ajoporoja.  

Sokaron mukaan yli 95 % pohjoisen asukkaista Ivalon yläpuolella vastustaa Lapin liiton ratahanketta, joka halkaisisi Lapin Rovaniemeltä Kirkkoniemeen Norjaan. Rata ei toisi alueelle muuta kuin raiteet ja harvakseltaan kulkevien junien kolinan. Kaikki tarpeellinen liikkuu jo nyt kumipyörillä.

Matka jatkuu Näätämöltä Norjan kautta takaisin Suomeen, Nuorgamiin. Siellä on tarkoitus haastatella saamelaisaktivisti Aslak Holmbergia. Hän on isänsä kautta saamelainen ja äitinsä kautta peräti jämsäläinen – vaimoni serkku! Ja tietysti teemme vaalityötä; luukutusta Helsingistä Nuorgamiin, se on matkamme yksi teema.

Nuorgam 20.5.

Matkamme jatkui Näätämöstä Nuorgamiin. Lyhin tie sinne kulkee Norjan kautta, Jäämeren rantaa sivuten. Itärajalla Suomen ja Venäjän välillä on elintasokuilu. Elintasokuilu on myös Suomen ja Norjan välillä, joskaan ei niin jyrkkänä kuin itärajalla. Norjan tiestö on paremmassa kunnossa, väestöä asuu enemmän ja taloista näkyy parempi toimeentulo.

Elintasokuilujen taustalla on luonnollisesti yleinen bruttokansantuotteen kehitys näissä maissa. Norjassa on varaa mittaviin tulonsiirtoihin, joiden avulla koko maata pidetään asuttuna. Osansa on kuitenkin myös hallinnon rakenteilla, joka määrää miten ja missä päätösvaltaa käytetään.

Norjassa päätösvalta alueiden käytöstä on jalkautettu paikalliselle tasolle ILO sopimuksen vuonna 1990 tapahtuneen ratifioinnin myötä. Niin kutsuttu Finnmarkin omistus omistaa ja hallinnoi alueen aiemmin valtiolle kuuluneita maa-alueita. Finnmarkin omistuksen hallituksessa on edustus paikallisesta väestöstä, saamelaisväestöstä ja lisäksi Norjan valtiolta. Suomessa on vahva kunnallishallinto, mutta valtion maiden omistus ja käyttö on keskitetty ministeriöihin Helsinkiin. Venäjällä paikallishallinto ei ole kehittynyt, vaan päätösvalta on keskitetty viime kädessä Moskovaan. Päätösvallan keskittyminen heijastuu alueiden kehityksessä ja kehityksen puutteissa.

Suomessa valtioin maiden hallinnon ja omistamisen jalkauttaminen paikallistasolle olisi ilmeinen kehitysaskel kaikilla niillä alueilla, joissa noita valtion maita on, Pohjois-Karjalasta Lappiin. Kyse on metsän tai tunturimaaston monimuotoisesta käytöstä. Tässä asiassa alueiden olisi perusteltua yhdistää voimansa ja ryhtyä ajamaan asiaansa yhdessä.

Saamelaisneuvoston ja Saamelaiskäräjien edustaja Aslak Holmerg ja Heikki Niemeläinen Nuorgamissa.

Saamelaisaktivisti Aslak Holmberg valotti viimeisintä kehitystä Norjassa Nuorgamin vastaisella alueella Tenon rannalla. Kyseisellä alueella on kuusi saamelaiskylää, jotka haluaisivat suoran päätösvaltansa piiriin nyt ne maa-alueet, joilla nuo kylät sijaitsevat, mutta jotka ovat Finnmarkin omistuksen hallussa. Holmbergin kertomuksesta käy ilmi, että omistuksen jalkauttaminen Norjan valtiolta Finnmarkille ei ole merkinnyt ristiriitojen poistumista, vaan niiden käsittely on siirtynyt paikalliselle tasolle lähelle alueen ihmisiä.

Tenon Alaköngäs 20.5. jäidenlähdön aikaan.

Euroopan unionin paikallisen itsehallinnon peruskirjan ja läheisyysperiaatteen mukaan tuo päätöksenteko tulisi jalkauttaa alueille, kuten Norjassa on ILO sopimuksen ratifioinnin myötä tehty.  Läheisyysperiaatteen toteuttaminen ei suinkaan ole merkinnyt ristiriitojen poistamista. Niiden käsittely on siirtynyt lähelle niitä ihmisiä, joita nuo ristiriidat ensi sijassa koskevat.

Euroopan paikallisen itsehallinnon peruskirjan ja läheisyysperiaatteen kunnioittamisessa Suomi ei suostu olemaan mallioppilas, vaan päätösvalta istuu lujasti keskittyneissä rakenteissa Helsingissä. Muutoksen tarve on ilmeinen.

Hanhikivi, Lapinlahti: ”Kuka tämän sössi”? 21.5.

Ajoimme pohjoisesta Hankikivelle katsomaan ydinvoimalan rakennustyömaata. Vastassa oli ajokielto. Otimme risteyksestä kuvan ja jatkoimme Suomen läpi Lapinlahdelle. Lapinlahden meijerissä jalostetaan Ylä-Savon maitoa. Juuri tänne Ylä-Savoon Venäjä-pakotteet kohdistuivat täydellä voimallaan vuonna 2014.  Pakotteet kohdistuvat alueelle edelleen; korvaavien uusien markkinoiden löytyminen on onttoa lohturetoriikkaa.

Vuoden 2014 pakotteiden aiheuttaman tuotantokriisin käsiteltiin Lapinlahden meijerissä. Maitoa oli tullut sisään sen mukaan kuin lehmät lypsivät, mutta tuotanto tuli suunnata nopeasti muualle, kun Venäjä sulki markkinansa suomalaisilta maitotuotteilta. Suuntaaminen onnistui vain heikkenevin kattein, joka säteili myös maatilojen lakkauttamisiin ja investointien alasajoon ja säteilee edelleen.

Hanhikiven ydinvoimalan on tarkoitus olla tuotannossa vuonna 2028.

Lapinlahden meijerin tehdas valmistaa juustoja ja jauheita vuositasolla noin 63 milj.kg.

Hanhikiven ydinvoimala läpäisi Suomen eduskunnan lähes samanaikaisesti, kun Venäjä päätti pystyttää suomalaisille maitotuotteille tullimuurin.  Ydinvoimalan tilaaminen Venäjältä läpäisi myös muiden EU-maiden kritiikin ja sai luonnollisesti Venäjän tuen.

Tuo Venäjän maitotuotteille asettama tullimuuri on voimassa edelleen. Nyt Suomen itärajalle on muodostumassa erikoinen tilanne: Hanhikiveen tulee Venäjältä Suomeen rajan yli laillisesti tavaraa ydinvoimalaa varten. Mutta Suomesta ei voida viedä laillisesti maitotaloustuotteita Pietarin markkinoille ja muualle Venäjälle, koska Venäjä kieltää sen. Kieltäjä ei ole Euroopan unioni, eikä kieltona ole Euroopan unionin asettama pakote.

Tätä Venäjän Suomen maitotuotteille asettamaa tullimuuria käsitellään Suomen valtavirta-ajattelussa Venäjä-pakotteena. Sanallisesti oikeampi ilmaisu olisi ”Venäjän asettamien tuonnin rajoitteiden hyväksyminen ja niiden noudattaminen”.  

Kovan kriisin läpikäyneille ammatti-ihmisille kehittyy kyky keskittyä olennaiseen. Tuo olennainen kävi ilmi erään haastateltavamme meille esittämässä kysymyksessä ”Kuka tämän sössi”? EU-kumppanimme hyväksyivät Hanhikiveä koskevan ratkaisun mutta jäivät ihmettelemään miksi Suomi ottaa ääneti vastaan Venäjän asettamat ja Suomelle vaikeat talouspakotteet. Miksi Suomi ei ole vienyt asiaansa Euroopan unioniin käsiteltäväksi – tai edes käsitellyt sisäisesti? ”Kuka tämän sössi?”

Ihmiset reagoivat politiikan kautta. Tämä näkyy selkeimmin Kiuruvedellä, Lapinlahden maidonhankintatuotannon ydinalueella, jossa keskustan kannatus romahti 20,4 prosenttiyksikköä vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.  Suurin voittaja oli perussuomalaiset, toisena Paavo Väyrysen tähtiliike.

Sama ilmiö toistuu muuallakin talouspakotteiden vaivaamilla alueilla Suomessa. Jännite, joka tiivistyy Hanhikiven ydinvoimalan ja Lapinlahden meijerin vastakkainasettelussa ja Venäjän Suomelle asettamaa tullimuuria koskevassa ajattelussa, alentaa keskustan ja lisää perussuomalaisten kannatusta.

Venäjän ja EU:n asettamiin pakotteisiin ja vastapakotteisiin liittyvän suuttumuksen tiivisti Kiuruveden kunnanjohtaja Jarmo Muiniekka lausumana, jonka hän kirjoitti Kiuruveden kunnantalon työhuoneen pöydän ääressä: ”Talouspakotteilla Suomi istui tuleen yläsavolaisten maataloustuottajien sarkahousujen persauksilla”.

Kiuruveden kunnanjohtaja Jarmo Muiniekka antaa pakotteita koskevan lausuntonsa kirjallisena.

Yhteenveto

Minuun teki aikoinaan vaikutuksen John Steinbeckin kirja Travels with Charley: In Search of America, jonka hän kirjoitti vuonna 1960 ollessaan 58-vuotias. Steinbeck kuvaa, miten hän matkusti ympäri Yhdysvaltoja New Yorkista Kaliforniaan ja takaisin.

Olen nyt 59 vuotta. Oltuani jo 18 vuotta Kuntien takauskeskuksen toimitusjohtajana halusin kiertää tuon nuoruuteni kirjallisen esikuvan mukaan Suomen etelästä pohjoiseen ja takaisin ihmisiä ja kuntia kuulleen, kuin löytääkseni Suomen yhteiskuntapolitiikan näkökulmasta samalla tapaa kuin Steinbeck löysi Amerikan kirjailijan näkökulmastaan.  Esikuvani Steinbeck kirjoitti osin fiktiivisesti. Kirjoitin dokumentaarisesti ja tarkistutin kirjoittamani Reijo Salosella, joka valokuvasi tilanteet ja ihmiset. Steinbeckin jutun juurena oli koira Charley, kun taas minulla oli jutun aiheena EU-vaalit ja niihin liittyvät näkymät.

Matkakertomuksen kirjoitustehtävissä Savukoskella 17.5.2019. 

Pöydällä Reijo Salosen tietokone, jolla hän editoi valokuvia.

Suomi on yhtenäiskulttuurin maa. Yhtenäiskulttuurilla on myös rajansa. Raja tulee vastaan, kun ihmisen oma havainto joutuu ristiriitaan yhtenäiskulttuurin tarjoaman maailmankuvan kanssa.

Ristiriitatilanteessa suomalainen ensin vaikenee, kerää sitten voimaa samanmielisistä ja lopulta tulee joukon voimalla rosoisesti esiin. Näin kävi ensin Euroopan talouskriisissä, sitten maahanmuuton käsittelyssä ja nyt on ilmeisesti käymässä niiden yhdistelmänä ja vieläpä niin sanotuilla Venäjä-pakotteilla lisättynä EU-vaaleissa.

Perussuomalaisista vaikuttaa tulleen se puolue, joka pystyy yhä uudestaan asettumaan suomalaista yhtenäiskulttuuria haastavaksi poliittiseksi liikkeeksi, teemasta toiseen.  Mikä luo sille tilauksen?

Suomalainen media ja erityisesti perinteinen lehdistö on käynyt läpi syvän murroksen viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Lehdistön ansaintalogiikka on muuttunut. Perinteisen tutkivan, perehtyvän ja taustoittavan journalismin määrä on supistunut, koska siihen ei ole enää määrärahoja. Tilalle on tullut eri lehtien yhdessä tuottama aineisto samoin kuin käännösjournalismi. Kentälle menon asemesta journalistit istuvat toimituksissa ja kirjoittavat aiheesta, joihin yltävät sähköisesti – ja tuo sähköinen aineisto ei ole alkuperäisaineistoa. Alkuperäisiä havaintoja muodostava journalismi on hiipunut ja tilalle on tullut portinvartijan tehtävä ja tarinoiden journalismi.

Lehdistön vaikeudet ovat yleismaailmallisia. Ilmiötä kuvaa sattuvasti tänään 24.5. Helsingin Sanomissa julkaistu Leena Virtasen artikkeli ”Raadollinen kuvaus sanomalehtien murroksesta”, jossa Virtanen arvio erästä brittidraamaa.

Lainaan Leena Virtasen artikkelia tähän soveltavasti tiivistäen.

  ... jää Heraldin päätoimittajana puun ja kuoren väliin, kun markkinointiosasto painaa päälle ja tappiot kasvavat. 

Miten käy journalismin, miten käy uutisten? Kuten kyynistynyt Duncan toteaa: häntä ei  kiinnosta tieto vaan tarinat. Holly väsyy ja masentuu, sillä hän on uhrannut kaiken ammatille, jolta on putoamassa pohja.Sarja on perustoimivaa draamaa, joskin se kärjistää ja suoristaa mutkia. Siitä kuitenkin välittyy luovuttamisen tunne, joka on surullisen tuttua maailman toimituksissa.

Tuo mediaa koskeva luovuttamisen tunne tuli matkallamme minullekin tutuksi. Olen vuosien varrella tehnyt valtamedian kanssa yksityiskohtaisia ja laajoja artikkeleita muun muassa kuntien talouksista Suomen maaseudulla. Nyt niitä ei enää tehdä. Median jättämää tyhjiötä täyttävät poliitikot, joista parhaiten näyttää menestyvän nyt sellaiset, jotka pystyvät avaamaan selkokielisesti vaikeita aiheita äänestäjille.

Matka päättyi 22.5.2019 savusaunan lämmitykseen Kuhmoisissa.